Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Rakkaudesta groteskiin: Crimson Peak on kauhuromantiikan korkea veisu

Blogit Kuvien takaa 14.10.2015 08:30
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kummitukset ovat vain vertauskuvallisia, puolustelee Edith (Mia Wasikowska) romaanikäsikirjoitustaan niille, jotka sen suostuvat lukemaan.

Elokuvassa Crimson Peak kummitukset ovat aivan yhtä tosia kuin kaikki muukin. Päähenkilö Edith näkee niitä, ja ne eivät ole pahoja, vaikka näyttävät karmeilta.

Crimson Peak on Guillermo del Toron uusi elokuva, ja mitä täydellisin del Toro -elokuva. Tuntuu siltä, että elokuvantekijä on saanut täysin vapaat kädet ja yllin kyllin resursseja. Hän on toteuttanut Hollywoodissa elokuvan, joka on tuttuja kauhuromantiikan aineksia tunteen palolla yhdistävä best of -goottispektaakkeli.

Hollywoodissa poikkeuksellisesta vapaudesta kielii elokuvan julkea verisyys – sekä toisaalta toki sen jokaista yksityiskohtaa myöten huoliteltu ulkoasu. Crimson Peak on erittäin kaunis, erittäin groteski – ja todella hyvä melodraama.

On eri asia, onko se hyvä kauhuelokuva, mutta siitä myöhemmin.

Kolmeen yhtä pitkään näytökseen jaettu tarina on täynnä sen edustamiin genreihin rakastaen osoittavia viittauksia, joista vain alun maininnat Mary Shelleysta ja Jane Austenista ovat alleviivattuja. (Okei, samoin myös päähenkilön sukunimi…) Ihastuin elokuvan tapaan kertoa ikään kuin useampien tyylilajien tarinoita, ei lomittain, vaan samaan aikaan.

Esimerkiksi näin: sankaritar Edith Cushing elää romanttisessa, viktoriaanisessa kummitustarinassa. Kun hän rakastuu viettelevään brittiläiseen baronettiin Thomas Sharpeen (Tom Hiddleston), Edithin kokemusmaailma siirtyy lovecraftilaiseen kosmisen kauhun taloon – sellaiseen loputtomien salaisuuksien kartanoon tai linnaan, jonka kaikkia soppeja ei ihminen ikinä tule selvittämään, ja jonka arkkitehtuuri jotenkin tuntuu todellisuuden luonteen vastaiselta. Toisin sanoen: Edith ja katsoja vaipuvat intensiiviseen painajaisuneen.

Elokuvan näyttävin murhakohtaus on luontevasti äärimmäistä grand guignol -teatteria, tai sanotaanko Brian de Palmaa ja Dario Argentoa. Lucille Sharpe, Thomasin sisko (Jessica Chastain) on pianonsa ääressä kuin muistuma noitakauhufantasia Suspiriasta.

Linna- tai kartanomiljöö on oma elementtinsä, kuin hengittävä hahmo elokuvassa. Hohdon tapaan se on täynnä verta.

Verta tai punaisen savimaan väriä pulppuaa ja se värjää lumen. Myös konkreettinen veri pulppuaa, kun veitsi lyödään kiihkon hetkellä törröttämään keskelle ihmisen poskea, ja ennen kuolemaa silmäkulma saattaa kostua hieman punasävyisestä kyyneleestä.

Crimson Peak on kummitustarina, ja tietenkin vertauskuvallinen. Se kertoo petoksesta sekä Edithin seksuaalisuuden heräämisestä. Maan povesta hangelle leviävä veri on nimenomaan uhrattujen naisten verta. Hahmoilla on myös perversioita, jotka lausutaan ääneen.

Kun sanon Crimson Peakia täydelliseksi del Toro-elokuvaksi, tarkoitin nimenomaan sitä. Se ei ole elokuva jokaiseen makuun, ei jokaisen kauhulajityypin ystävänkään. Näytöksestä poistuessani kuulin erään genre-elokuvien asiantuntijan purkavan jo pettymystään.

Mielikuvitusmaailma on kuitenkin täydellinen, ja jos sen estetiikka miellyttää, kuten minua, Crimson Peakia voi pitää karsinassaan täydellisenä. Nautin siitä täysin siemauksin – melodraamana, jolla on kauhun kieli.

Kauhuelokuvaksi Crimson Peak on liian elegantti, liian rakastunut romantiikkaansa. Kauhun tunnetta se ei pyri herättämään.

Meksikolainen, lähinnä Hollywoodissa työskentelevä del Toro on intohimoinen, mutta epätasainen tekijä. En innostunut Pan’s Labyrinthista sillä tapaa kuin monet. Tulkitsin sen kuolemafilosofian jotenkin epämiellyttäväksi. Olen pitänyt parhaina del Toro -elokuvina Hellboyta ja sen jatko-osaa sekä Pacific Rimiä, joka oli omalla tavallaan hillitön.

Ainakin ensimmäisen katselun jälkeen Crimson Peak tuntuu paitsi del Toron tähänastisista ehyimmältä elokuvalta, myös hänen parhaaltaan. Jos Hellboy oli supersankarielokuvien karhea Tom Waits, Crimson Peak on kauhuromantiikan Steely Dan, täydellisyydessään monien makuun varmasti ylituotettu.

Erityishuomion ansaitsee tapa, jolla hän tuo perinteisesti kovin seksuaalikielteisiin kauhun genreihin positiivisempaa ja elämää syleilevää asennetta. Edith saa miehen, jota rakastaa. Rakkaus ei ole kuolemaksi. Veren ja kummitusten Crimson Peak on nimenomaan Edithin, joka haluaa muuttua, ja Thomasin, joka ei voi muuttua, rakkaustarina. Samalla se on voimakkaiden naisten tahtojen taistelu: kolme tärkeää näyttelijää ovat täydellisesti roolitettuja, mutta Wasikowskalla ja Chastainilla on lopulta eniten emotionaalisia panoksia.