Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Quentin Tarantino tekee lännenelokuvan – spagettiwesternin Djangosta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 3.5.2011 07:15

Uransa toistaiseksi suurimman menestyselokuvan, sotaseikkailun Kunniattomat paskiaiset jälkeen Quentin Tarantino haluaa leikkiä toisella tutulla genrellä. Hänen seuraavan elokuvansa nimi on Django Unchained. Mutta kuka tai mikä on Django?

Tarantinon lännenelokuva on jonkinlainen spagettiwestern-pastissi. Vaikka moni ajattelee italolänkkärien olevan yhtä kuin Sergio Leonen kuuluisimmat elokuvat, on totuus toinen. Italiassa tehtiin (no, useimmat kuvattiin Espanjan Almeriassa) vuosien 1963 ja 1980 välillä jopa kuusi sataa lännenelokuvaa.

Jotkut niistä ovat erinomaisia. Sergio Corbuccin loistava Suuri hiljaisuus on nähty Suomen televisiossa useita kertoja. Oma suosikkini Corbuccilta taitaa kuitenkin olla Petturit hirteen, Companeros. Kolmas suuri Sergio on Sollima, joka vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla muutama vuosi sitten. Hänen elokuvansa ovat hankalampia löytää, mutta Luodin laki nyt ainakin on mestariteos. Kyllä, Ennio Morricone sävelsi näiden kaikkien musiikit.

Yksi suosituimmista sankareista oli Django, jota Franco Nero näytteli vuonna 1966 valmistuneessa samannimisessä elokuvassa. Salaperäinen revolverisankari raahaa perässään ruumisarkkua, johon on kätketty konekivääri. Ennen loppuhuipennusta Djangon sormet murskataan, ja hän joutuu opettelemaan uuden ampumistekniikan.

Corbuccin ohjaaman elokuvan sankarin nimi viittaa tietysti kitaristi Django Reinhardtiin, joka oli virtuoosi sormivammastaan huolimatta.

”Sattumoisin” viime vuonna Venetsian elokuvajuhlilla oli Tarantinon kuratoima kahden elokuvan Corbucci-miniretro ja paneelikeskustelu, joista bloggasinkin tuolloin: Sergio Corbucci elää.

Django sai muinoin kymmeniä jatko-osia, yhtä lukuunottamatta kaikki epävirallisia. Saksassa Django oli niin suosittu, että mitä tahansa länkkäreitä uudelleennimettiin huoletta Djangoiksi. Ja tekihän japanilainen Takeshi Miike muutama vuosi sitten spagupastissin Sukiyaki Western Django – jossa Tarantinolla oli höhlä cameo-rooli.

Siinä missä Kunniattomat paskiaiset lainasi räväkän englanninkielisen nimensä 1970-luvun italialaiselta sotaelokuvalta Inglorious Bastards, mutta oli sisällöltään täysin originaali – ei remake – on myös Tarantinon Django ihan oma virityksensä.

Slashfilmin eiliseen artikkeliin on koottu suunnilleen kaikki, mitä elokuvasta nyt tiedetään. Hollywoodin sisäpiirin uutisia välittävä Deadline on myös kertonut tarkempia yksityiskohtia tuotannon bisnespuolesta.

Tarantinon Django-hahmo on vapautettu orja, joka etsii kostoa. Vaikutteita lienee siis blaxploitaatioelokuvista, joita Tarantino jo Jackie Brownissa päivitti. Hyvin spaguvaikutteisella kohtauksella alkaneen Paskiaisten natsivenkula Christoph Waltz on ensimmäinen elokuvaan kiinnitetty näyttelijä, ja hän esittää saksalaista palkkionmetsästäjää – hyvin spagumainen elementti. Kun haastattelin Tarantinoa edellisen elokuvan tiimoilta, hän mainitsi ajatuksen tehdä southern, Etelävaltioihin sijoittuva western-muunnelma ja juuri sitähän tämä nyt näyttää olevan.

Kuulostaa hyvältä! Ensi-iltaa tuskin kannattaa vielä ainakaan vuoteen odottaa – käsikirjoitustakin Tarantino aikoo hioa vielä kaksi kuukautta.

Oletko tutustunut muihin spagettiwesterneihin kuin Dollari-trilogiaan ja Huuliharppukostajaan? Mitkä ovat parhaat spagettiwesternit?

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kyllähän Leonen spagettiwesternit ovat omalla tasollaan, omina suosikkeina For a Few Dollars More ja Once Upon a Time in the West. Solliman Face to Face ja D. Tessarin The Return of Ringo muista spaguista ovat varsinkin kolahteneet kovaa ja ehdottomasti katsomisen arvoisia esim. myös The Mercenary ja A Bullet for the General.

henry a. giroux on jo aikoja sitten kirjoittanut definitiivisen esseen tarantinosta

http://www.henryagiroux.com/online_articles/racism_and_aesthetic.htm

”Part of my purpose in these pages is to explore how Tarantino mirrors through his films an amoralism that legitimates the neo-conservative ideology of the `90s, one that is consistent with what Ruth Conniff has called a culture of cruelty; that is, a growing contempt in American society for those who are impoverished, disenfranchised, or powerless. Pulp Fiction appropriates crime and violence as an everyday presence and turns it into popular cinema; but in doing so Tarantino produces a racially coded cultural politics and pedagogy that transforms neo conservative callousness and contempt for the underclass into a hip representation of avant garde, high art.”

Hyvät hyssykät!

Eikö kirjoitusten sisällöllä ole mitään merkitystä? Onko lukutaito heikentymässä? Vai koskeeko ongelma vain nettikommentointia?

Yllä juuri ilmoitin, että olin ”pakotettu” kirjoittamaan nimmarilla, koska eriasteiset ”web-bullyt” täällä ovat ottaneet omalla nimellä kirjoittamani silmätikuikseen. Jos kirjoitan Kallen alustukseen enemmän kuin yhden kommentin, minä ”floodaan” (muuta sanomista kommenttieni kommentaattoreilla ei nimmariensa takana tietty ole). Ja jos kirjoitan perusteltuja näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa bloginpitäjän ajatusten kanssa, hän tarttuu johonkin sivuseikkaan heitolla, mistä voi päätellä, että kommentoimiseni ylipäänsä on se punainen vaate – ”ad hominem”, indeed.

Olen lievästi hämmentynyt, kun tuntemani nimimerkki Kalpea Katsastaja – jonka todellista identiteettiä en aio tässä paljastaa, koska minulla on etiikka – heittää epäilyksen minua kohtaan täällä nimimerkin takaa. Olisin toivonut vaikka hlökohtaista sähköpostia kollegiaaliselle neuvolleen – voin vakuuttaa, että niin muutkin tekevät! ~(;^)~

Mutta kiitos KK:lle (siis Kalpealle Katsastajalle) kuitenkin uudesta anglesta!. En tiedä koskeeko hyvä journalistinen tapa median verkkoblogeja? Mutta miksi ei koskisi? Ei minulla ole suurta haittaa, jos nimmarikirjoitukseni ”jäljitetään” – kun siihen näyttää blogistilta mielenkiintoa ja aikaa riittävän – koska kuten muussakin kirjoittelussani pyrin pitäytymään asiakysymyksissä ja perustella sanomiset. Mutta periaatteessa asiasta voi jatkaa keskustelua: kun täällä jotkut pelkäävät noin kovin ”paljastumista”, onko Kinnusen menettely – tuosta vaan nimimerkit esiin – hyvää Suomen Kuvalehden journalistista käytäntöä?

Mutta viisaalle kylliksi – tai tyhmälle, miten vain. Poistun näistä kuvioista. Menetys on tietysti minun, koska olisi ollut mukava keskustella elokuvasta, koska se minua kiinnostaa, ei loiskiehunta.

Hyvää kesää kaikille – ja tulkaa nyt ihmeessä Sodankylään: Atom Egoyan on aivan huippu! Chloe (2009), tämä viimeisin, on ”psycho woman” –genreen yltyvä, mutta tavattoman intensiivinen ja tyylikäs. Musiikin käyttö – vain yhtenä elementtinä – on Atomilla hyvin kokonaisvaltaisesti hanskassa, koostuen Mychael Dannan originaalisoundtrackista ja Raised by Swans –yhtyeen lauluista. Samat musiikintekijät ovat vahvasti mukana myös eilen katsomassani filmissä Adoration (2008). Se on järistyttävä näyttö siitä, mihin nykyelokuva kykenee, kun on ajatusta, henkeä ja ollaan ajan hermolla. Tietysti The Sweet Hereafter (1999) eli Suloinen ikuisuus on edelleen ehkä suurin Atomi-suosikkini, mutta koko ajan niitä näyttää kertyvän lisää… Seuraavaksi Araratin (2002) kimppuun…

~(;^)~ Hannu

“… And the critic can never be without the responsibility to speak. Finally, we might ask: to whom – not to what, but to whom – is the critic responsible, and what kind of responsibility is it? There are four answers that make the most sense, which I’ll list in ascending order of ethical urgency.… (3) To the people of the world of cinema – this sounds absurdly broad, but in order to write at all about film, we have to have the sense that there is, after all, a community of us who care about it.”

– Chris Fujiwara 2010

Hannu hyvä, en todellakaan halua sinun poistuvan täältä. Asiansa tuntevia ja kiivaita keskustelijoita tarvitaan! Halusin tolkkua joutavaksi kinasteluksi äityneeseen kaksintaisteluun sinun ja palstanpitäjän välillä.

Nimimerkkikirjoittelun pitäisi turvata keskustelijoiden yksityisyys, varsinkin jälkimoderoiduilla palstoilla.

Toivottavasti Kinnusen päätös julkistaa nimimerkin oikea henkilöllisyys on aiheuttanut vakavan keskustelun Kuvalehden verkkotoimituksessa.

Yksityisyys ei voi riippua bloggarin fiiliksestä.

Björkbackaa käy sääliksi, mahtaa olla raskasta kirjoittaa elokuvasta lehteen jonka kulttuurisivuja lukee suurinpiirtein yksi ihminen enemmän kuin levikkialueella on elokuvateattereita. Tämän blogin kommenteissa omalla nimellä provosointi on ainoa syy edes tietää kuka hän on.

Kinnunen on blogin ylläpitäjä, kommentoijat hänen vieraitaan – ja Björkbacka se kaveri joka ei ymmärrä lähteä vaikka takki on jo haettu naulakosta ja heitetty syliin.

jak, tuolla ”definitiiivisellä esseellä” ei vain ole mitään tekemistä Tarantinon uudempien elokuvien kanssa.

Kyllähän Tarantinosta voi viitseliäimmät kirjoittaa kaikenlaista akateemista bullshittia, kuten tämäkin esimerkki osoittaa: http://www.mustekala.info/node/76

”Väkivalta voidaan Tarantinon elokuvissa nähdä epäonnistuneena symbolisena kommunikaationa ja pyrkimyksenä menetetyn siirtymätilan palauttamiseen.”

Siis LOL! Jälkikäteen analysoitaessa Pekka ja Pätkä -elokuvistakin löytyy vaikka millaisia tasoja.

Minä koen, että QT tekee enimmäkseen rautaisia pop corn -leffoja aineksista, joita hän on imenyt elokuvista mussuttaessaan pop cornia.

(Nyt tietysti joku kirjoittaa, että hän on allerginen maissille..)

Tuo edellinen linkattu analyysi on kyllä malliesimerkki siitä, miten hommaa ei pidä tehdä. Ellei sitten tarkoituksena ole nimenomaan ruhjoa käsiteltävää elokuvaa oman lähdeviitetripin alle.

Omasta mielestäni Tarantinon elokuvat ovat menneet metsään viime aikoina siinä, että niissä kaikki tapahtuu vähän liian selvästi Tarantinon päänsisäisessä fantasiamaailmassa. Hahmot eivät tunnu aidoilta, tai viittauksilla leikittely vie vähän liikaa huomiota muusta kokonaisuudesta. Vain Death Proof on huono, mutta Jackie Brownin jälkeiset Tarantinot ovat sellaisia pariin kertaan katsottavia viihdehetkiä.

Tämä on sääli, sillä niin kiistämättömän taitava elokuvantekijä Tarantino on. Paukkuja hänellä olisi varmasti paljon kovempiinkin juttuihin. Toisaalta, mieluummin sitä katsoo Tarantinon roskaunelmia kuin toisen nykyelokuvamessiaan, Christopher Nolanin, ”vakavia” pohdintoja maailmasta.

Tavallaan tässä on aika hauskalla tavalla tilanne, jossa fanileegiot kuolaavat kaiken Tarantinon tekemän perään ja muut (kuten minä) tietävät, mitä Tarantinon pitäisi oikeasti tehdä. Vaan kukapa tietäisi, mitä miehen itsensä päässä liikkuu ja miksi hän on pitäytynyt valitsemallaan tiellä niin tiukasti.

”Vain Death Proof on huono, mutta Jackie Brownin jälkeiset Tarantinot ovat sellaisia pariin kertaan katsottavia viihdehetkiä.”

Korjaan: Vain Death Proof on hyvä, muut Jackie Brownin jälkeiset Tarantinot ovat sellaisia pariin kertaan katsottavia viihdehetkiä.

”ja muut (kuten minä) tietävät, mitä Tarantinon pitäisi oikeasti tehdä”

Aika helvetin ylimielinen heitto, vaikka en esim. Kill Billejä ja Paskiaisia minään huippuelokuvina pidäkään.

Juuri niin, Pöyry!

Kaikki me tiedämme, mitä Tarantinon, Jalosen, Kataisen ja Obaman pitäisi tehdä. Kaikesta uudesta mediasta huolimatta emme vain saa sanomaamme perille asianomaisille.

Björkbacka on tämän blogin järjen ääni silloin kun sitä tarvitaan. Toivottavasti hän ei nyt poistu täältä vaikka muutama julli mölisee ja bloginpitäjä on ottanut silmätikukseen.

Niin no, makuasioista ei voi kiistellä.
Tai no, voi niistä kiistellä mutta joku tykkää omenoista toinen appelsiineista.
Eikös jokainen taiteilija luo oman näkemyksensä asioista, niinkuin itse asiat näkevät ja kokevat?

Lapsellista kinastelua siitä kellä on isoimmat pallit.

Kasvakaa aikuisiksi.

Deathproofinhan oli, ainakin oman käsitykseni mukaan, tarkoitus olla ”pelkkä” kokeellinen väliprojekti Taarantinon isompien elokuvien välissä mikä selittänee sen hermoja repivän piiiiiitkät dialogi-osuudet ja rakenteelliset epätasaisuudet.

Jätti vähän kylmäksi ensimmäisellä kerralla kun kävin teatterissa katsomassa mutta viime kesänä kun löysin DVD:n kympillä alelaarista niin päätin antaa DP:lle toisen mahdollisuuden ja kyllähän sitä silloin osasi arvostaa jo erilailla.