Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Public Enemies ja digikuvan salattu hurmos

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 20.8.2009 06:15

Yleensä olen suhtautunut elokuvien digiprojisointiin varauksella, mutta Public Enemies näytti, että koettavissa voi olla jotain ennenkuulumatonta.

Näin Public Enemiesin ensimmäistä kertaa lehdistönäytöksessä, jossa se esitettiin perinteiseen tapaan 35mm-filmiltä.

Se oli hetkittäin kauheaa katseltavaa. Ekspressionistiohjaaja Michael Mann ja kuvaaja Dante Spinotti ovat tehneet HD- eli teräväpiirtodigitekniikan mahdollisuuksia loisteliaasti hyödyntävän elokuvan. Kuvan terävyydestä on jalostettu tyylielementti, ja valon käyttö on ennennäkemätöntä: Public Enemies näyttää melkein koko ajan luonnonvalossa kuvatulta. Siksi sen väripalettikin poikkeaa oikeastaan kaikesta, mitä elokuvissa on tähän mennessä nähty.

Ja musta on mustaa: osa elokuvasta on kuvattu oikeassa yöhämärässä, suorastaan pimeydessä. Tähän ei perinteinen filmi pysty.

Jonkinlaisen käsityksen kuvan poikkeavuudesta saa katsomalla trailerin.

35mm-kopion perusteella ei välttämättä tietäisi, mistä elokuvan visuaalisuudessa on kyse.

Kun terävä ja luonnollisen kirkas kuva siirretään teräväpiirtoformaatista filmille, filmin emulsion rajoitteet korostavat juuri vääriä asioita. Tulos on rumalla tavalla karkea ja epäaito, kuin suurennettua vanhanaikaista videokuvaa. (Vastaavasti teräväpiirtodigimuotoon siirtäminen on saanut filmille kuvattujen elokuvien ilmeen usein vääristymään: digiprojisointi ei aina anna anteeksi filmin luontaista analogista pehmeyttä, vaan se näyttäytyy terävässä kuvassa kuin virheenä. Ero on hieman kuin vinyylilevyjen ja digitaalimuotoisen musiikin soinnilla.)

Pahimmillaan tämä oli jaksossa, jossa Johnny Deppin näyttelemä John Dillinger pakenee toistamiseen vankilasta ja ajaa vankilanjohtajan autolla kaupungin halki. Auringonvalo näyttää filmiversiossa luonnottomalta, ikään kuin rosoiselta – digitaaliselta virheeltä. Samat ongelmat näkyvät melkein yhtä ilkeästi myös yöjaksoissa, kuten Dillingerin porukan metsäpiilopaikkaan ja sen ympäristöön sijoittuvassa jaksossa.

Tiesin, mistä tämän on johduttava, joten en sitä ensimmäisessä Public Enemies -kirjoituksessani vielä sivunnut.

Kävin katsomassa elokuvan toistamiseen Tennispalatsin ykkössalissa, jossa esitettiin digitaalikopiota. Se olikin upea. Virheetön. Vasta nyt kuvauksen poikkeuksellisuuteen pystyi kiinnittämään huomiota.

Koska Mannin ja Spinottin teräväpiirtokamerat ovat todella valoherkkiä, ei valaiseminen ole asettanut Public Enemiesin tekijöille raskaita rasitteita. Ja koska digikuvauskalusto on kevyttä, liikkuu kamera tavalla, jota ei näin isossa periodielokuvassa ole aiemmin nähty – eikä juuri muissakaan saman kokoluokan tuotannoissa. Ryöstökohtauksia kuvattiin useilla liikkuvilla kameroilla, ja siksi niissä on purevaa paniikkia ja arvaamattomuutta, sellaista liikkeen dynamiikkaa, jota makeilevat toimintaelokuvat eivät kiivaista rytmeistään huolimatta pyrikään saavuttamaan.

Se ei ole vain pintaa, ei mikään ulkokohtainen muotokysymys.

Kamera leijuu kuin sitä ei olisikaan. Siihen ei kiinnitä huomiota tyyliin kas, nyt sitten käsivarakuvaa. Tarkkuus on sitä luokkaa, että kuvassa näkee kaikki yksityiskohdat.

Tietysti se oikeassa yöhämärässä kuvaaminen on myös uutta ja psykologisesti tehokasta, eikä ihohuokoset ja kaikki kasvojen laikut paljastavien teräväpiirtolähikuvien alitajuista vaikutusta kannata aliarvioida.

Kaikien kaikkiaan Public Enemiesissa on sellainen läsnäolon tuntu, jota ei ole koskaan aiemmin saavutettu. Ei täydellinen, tietenkään, koska se on elokuvaa, ei ”parempi” kuin koskaan aiemmin, mutta omalaisensa ja aivan huikea.

Tässä on jotain, mikä menee rajusti ihon alle ja minkä estetiikan hahmottaminen vaatii uudelleen katsomista. Haluan nähdä elokuvan pian kolmannen kerran, ehkä silloin saisin paremman tuntuman – edes jonkinlaisen tuntuman – siitä miten sen vetävimmät jaksot on leikattu, koska toistaiseksi siitä ei jäänyt mitään mielikuvaa, niin väkevästi kuvasto ja liike vei mukanaan.

Siteeraan kriitikko Ignatiy Vishnevetskyä Auteurs Notebook -saitin kiinnostavasta keskustelusta (linkistä kiitokset nimimerkki mikkop:lle):

”It’s like rediscovering the image. It doesn’t look like our experience of the world, but neither does 35mm. It’s just that 35mm has a tradition.”

Vishnvetsky jatkaa:

”I’d say Public Enemies is just ’not real’ enough to appear real, but this isn’t a question of production as much as a question of the image. The handheld camera, the things we associate with HD, they’re all afterthoughts. The reason it feels real is a very old fashioned one: because it doesn’t think in terms of imagery. Because here, it isn’t A Gun Is a Gun- it’s a gun, this weird thing.”

Michael Mannin HD-lyriikka on jotain, mitä en digikehityksessä toistaiseksi lähinnä huonoja piirteitä nähneenä filmiuskovaisena osannut odottaa.

(Tietysti elokuvan tuntua, tässä ja nyt -iskevyyden ja hauraan unimaisuuden erikoista yhdistelmää, tukee myös Mannin yhä sirpaloituvampi kerrontaestetiikka. Tämä elokuva ei koskaan pysähdy selittämään asioita, kuten ei maailmakaan.)

Jos menet katsomaan Public Enemiesin, pidä huoli, että näet digikopion. Tässä tapauksessa filmikopio kannattaa suosiolla unohtaa. Joudun kai tämän elokuvan Blu-rayn ilmestyessä ostamaan kotiinkin sen Full HD-tykin.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kuinka monella kopiolla elokuvaa Suomessa levitetään. Kuin moni noista kopioista on digitaalinen ja kuin moni perinteistä filmiä? Miten saa tietää ennen näytöstä mikä versio on kyseessä? Tuskinpa elokuvateatterin työntekijät sitä suoralta kädeltä osaavat sanoa.

Kyllä pienemmän elokuvateatterin työntekijät varmasti osaavat sanoa – sitä en tiedä, onko lippukassoilla asiasta vihiä, tuskin.

Suomessa on Public Enemiesista 15 digikopiota ja 20 35mm kopiota. Eli digiä on runsaasti.

Tennispalatsi 1, jossa PE vielä pyörii, esittää varmuudella digiä, samoin Vantaan Flamingo ja Espoon Sello salista riippumatta. Eivätkös myös Kajaanin ja Hämeenlinnan Bio Rexien sali/kaikki salit ole digitaalisia? Entäpä yksityiset ympäri Suomen – monessa taitaa jo olla valmiudet digiin? Tietääkö joku, onko näistä listaa?

Ainaskin näistä Finnkinon teattereista saa yksityiskohtaisempaa tietoa Finnkinon omilta sivuilta. Ovat merkinneet Teatterit-osioon, että missä kaupungeissa ja missä saleissa on mahdollista nähdä elokuvat digi:nä/3D:nä.

Täytyy mennä katsomaan tätä ihmettä ..Onhan jo monta muutakin rainaa kuvattu digi ja esitetty digi eli ovatko nekin stten samaantapaan erityisempiä kuin filmille tehdyt , vai onko tämä poikkeusyksilö ?

Public Enemies näyttää erilaiselta kuin mikään muu kokonaan digille kuvattu elokuva. Ihan kiinnostava kokeilu, muttei ehkä aivan täysin onnistunut. Kyllähän jo Zodiacissa hyödynnettiin digin mahdollisuuksia pimeissä tiloissa vähäisellä valaistuksella – ja jälkikin oli tyylikkäämpää tai ainakin klassisempi. Mann on tosin varmasti lähtenyt hakemaan jotain muuta ja paikoitellen se on todella upeaa katsottavaa. ”Realismin” tuntu on jotenkin hämmentävän käsinkosketeltavaa. Aika vaikea yleensäkin pukea kokemusta sanoiksi.

Tarkennan vielä, että kirjoittaessani ”teräväpiirtodigimuotoon siirtäminen on saanut filmille kuvattujen elokuvien ilmeen usein vääristymään” tarkoitin ennen kaikkea näkemiäni restaurointeja.

Eivätkä kaikki digille kuvatut elokuvat yritä saada sen valo- ja värimahdollisuuksista uutta irti. Se on oikeastaan aika harvinaista – vielä.

Ehkä mielenkiintoisin aiemmista diginä kuvatuista ja digiprojektiona näkemistäni/kokemistani elokuvista oli Steven Soderberghin Che. Siinä Etelä-Amerikan kirkasta päivänvaloa on käytetty niin voimakkaasti, että paiste suorastaan humahtaa päähän. Mutta runsaissa väreissä mentiin sitten vähän överiksikin – kai se oli tarkoitus, mutta en ymmärrä mikä oli pointti, kun viherkasvit hetkittäin säteilivät kuin radioaktiivisuus sarjakuvissa.

Hyvin kiinnostavaa, hyvin valaisevaa. Kiitos. Minäkin olen nähnyt elokuvasta filmikopion ja nyt ymmärrän paremmin, miksi se ei tehnyt vaikutusta. Aika ajoin se näyttää todella kamalalta. Näkemäni kopion rajoituksista huolimatta pysyn kannassani, että PE on huono elokuva. Mannin yksioikoinen lähestymistapa on…yksioikoinen. Dialogi on kankeaa eikä päästänyt ainakaan minua lähelle kuvattuja henkilöitä. Ennen kaikkea Mann ei pysty tekemään kommenttia ajankohdasta ja syistä, jotka johtivat kuvattuun väkivaltaan. Insider (paljon perinteisempi teos ja ohjaajan viimeinen todellinen onnistuminen) on PE:iin verrattuna selvästi syvempi, kekseliäämpi ja tehokkaampi. Eikä Depp tee lähellekään yhtä pysyvää vaikutusta kuin Crowe. Kaikki ei ole kiinni kuvasta.

”Ennen kaikkea Mann ei pysty tekemään kommenttia ajankohdasta ja syistä, jotka johtivat kuvattuun väkivaltaan.”

Hmm. Onko vaikkapa Heatissa tällaista pohjustamista? Tai periodielokuvista: olisiko Casablanca parempi, jos siinä selitettäisiin tarkemmin toisen maailmansodan syyt? Mielestäni on hedelmällisempää puhua elokuvasta, joka on tehty, kuin elokuvasta, jonka olisit halunnut nähdä.

”Insider (paljon perinteisempi teos ja ohjaajan viimeinen todellinen onnistuminen) on PE:iin verrattuna selvästi syvempi, kekseliäämpi ja tehokkaampi.”

Sehän onkin aivan erilainen elokuva: Insider pyrkii realismiin ehkä enemmän kuin mikään muu Mannin teoksista. Public Enemies on siihen verrattuna kuin uni. Tuskinpa oikea Dillinger kävi Dillinger Squadin toimistossa juuri ennen kuolemaansa moikkaamassa tutkijoita…

”Kaikki ei ole kiinni kuvasta.”

No ei tietenkään.

Kyllä, minusta Heat esittää kommentin, joka Public Enemiesista näyttäisi puuttuvan. En puhu nyt taustoittamisesta, faktojen tarjoamisesta. Jos valitsemme monista mahdollisista teemoista tarkasteltavaksemme vaikkapa väkivallan mainituissa elokuvissa, on minusta Heatissa ristivalotettu tätä aspektia monisyisemmin; väkivalta on vähintäänkin selkeämmin problematisoitu. Siinä missä PE:ssa toiminta on kuvattu suoraviivaisena, melkein atavistisena reaktiona, Heatin henkilöillä väkivalta on aina yksi vaihtoehto tarjolla olevista. Jälkimmäisten toiminta on siksi dramaturgisesti paremmin perusteltu ja sitä myöten emotionaalisempaa ja traagisempaa kuin seuraajassaan. Ja – jännittävämpää.

Edellä sanottu pätee PE:iin joka suhteessa ja siksi se on minusta ontto. Etenkin ajankuva jää silmissäni kulissimaiseksi, koska Mann ei käytä sitä – tai käyttää liian pienen siivun siitä – tarinansa rakennusaineena. Tietysti on otettava huomioon, että Mannin lähestymistapa on erilainen kuin Heatissa – se vain, että tulokset vaikuttavat laihemmilta.

Saattaa olla niinkin, että olemme nähneet samat kuvat, mutta eri elokuvat. Minä en kokenut Public Enemiesia lainkaan unen kaltaisena. Kuka tietää, onko se minulle häpeäksi. (Ymmärsin Dillinger Squad -pointtisi, mutta huomautettakoon ”sen sivuitse”, että kyseinen kohtaus todella kuvaa todellista tapahtumaa, ehkä vain aikajanaa hiukan taivuttaen.)

Katsoin trailerin ja ihmettelen kyllä kehuja. Ainakaan minä en pidä noista oranssinvihreistä sävyistä, joita siinä keinovalokohtauksissa näkyy. Tulee hyvin paljon mieleen harrastelijoiden digikameran kuvat, joita ei ole viimeistelty vaan jätetty kameran asetuksille.

Digikameralla toki on etunsä hämärässä kuvaamisessa kohinan tai rakeen koon suhteen, mutta ainakaan noita värejä en minä voi kehua. En ole kyllä nähnyt muuta kuin tuon trailerin, joten en sen laajemmin osaa sanoa.

Mielestäni noin moderni ”lookki” tuntuu myös oudolta tällaisessa leffassa, joka kuitenkin kuvaa melko vanhoja tapahtumia. Melkein mieluummin olisin nähnyt tämän leffan vaikka mustavalkoisena, hieman rosoisena :).

Välillä PE näytti tosiaan karmealta, mutta se ei vienyt tenhoa toimintakohtauksilta
vaan tuntui päinvastoin tarkoituksenmukaiselta. Silti osa kohtauksista oltiin valaistu ja kuvattu tavalla, joka vähän töksähti tällaisen tositeevee-estiikan puitteissa , siis klassisemmat jutut, joissa hieno kuvaaja Spinotti tuntuu käsitelevän digiformaattia aivan kuten filmiä: tökeröä!
Pidin silti elokuvasta.

Toisinaan kuvaus- ja esitysformaattien sotkeminen tekee jotain kiinnostavaa, kuten Ekspressionistiohjaaja David Lynchin Inland Empiren, joka mielestäni kuuluu katsoa filmikopiolta vaikka on kuvattu paskalla digikikkareella, sekä yhtälailla Fincherin Zodiac oli myös varsin vaikuttava katselukokemus. Toisin päin en ole vielä nähnyt yhtään toimivaa esimerkkiä…

Filmimies: ”Mielestäni noin moderni ”lookki” tuntuu myös oudolta tällaisessa leffassa, joka kuitenkin kuvaa melko vanhoja tapahtumia. Melkein mieluummin olisin nähnyt tämän leffan vaikka mustavalkoisena, hieman rosoisena :).”

Pitäisikö vanhoille ajoille sijoittuvien elokuvien olla myös mykkiä?

Tuo ”moderni look” tekee Public Enemiesistä vain kiinnostavamman ja omintakeisemman elokuvan. Muka ”vanha kuva” olisi joko vaikeasti tasapainotettava, erittäin hallitseva tehokeino tai sitten vain banaalia ja surkeaa.

Vähän haiskahtaa keisarin uusilta vaatteilta: trailerissa laatu näyttää samalta kuin joissain Making of- dokumenteissa. Tai oikein laadukkaassa kotivideossa. Ja se on nyt sitten Sitä Jotain. En minä halua että elokuva näyttää tuolta. Elokuvan outo taika tulee siitä, että se näyttää elokuvalta. Että siinä, todellisuuden ja katsojan välissä, on se tietty tekniikan aiheuttama verho. Ei sen tartte olla filminomainen, mutta jotain. Mutta kuka mistäkin. Kiitos näistä blogeista joka tapauksessa. Luen kaikki. -Juha

Näitä luetaan juuri nyt