Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Public Enemies ja digikuvan salattu hurmos

Blogit Kuvien takaa 20.8.2009 06:15
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Yleensä olen suhtautunut elokuvien digiprojisointiin varauksella, mutta Public Enemies näytti, että koettavissa voi olla jotain ennenkuulumatonta.

Näin Public Enemiesin ensimmäistä kertaa lehdistönäytöksessä, jossa se esitettiin perinteiseen tapaan 35mm-filmiltä.

Se oli hetkittäin kauheaa katseltavaa. Ekspressionistiohjaaja Michael Mann ja kuvaaja Dante Spinotti ovat tehneet HD- eli teräväpiirtodigitekniikan mahdollisuuksia loisteliaasti hyödyntävän elokuvan. Kuvan terävyydestä on jalostettu tyylielementti, ja valon käyttö on ennennäkemätöntä: Public Enemies näyttää melkein koko ajan luonnonvalossa kuvatulta. Siksi sen väripalettikin poikkeaa oikeastaan kaikesta, mitä elokuvissa on tähän mennessä nähty.

Ja musta on mustaa: osa elokuvasta on kuvattu oikeassa yöhämärässä, suorastaan pimeydessä. Tähän ei perinteinen filmi pysty.

Jonkinlaisen käsityksen kuvan poikkeavuudesta saa katsomalla trailerin.

35mm-kopion perusteella ei välttämättä tietäisi, mistä elokuvan visuaalisuudessa on kyse.

Kun terävä ja luonnollisen kirkas kuva siirretään teräväpiirtoformaatista filmille, filmin emulsion rajoitteet korostavat juuri vääriä asioita. Tulos on rumalla tavalla karkea ja epäaito, kuin suurennettua vanhanaikaista videokuvaa. (Vastaavasti teräväpiirtodigimuotoon siirtäminen on saanut filmille kuvattujen elokuvien ilmeen usein vääristymään: digiprojisointi ei aina anna anteeksi filmin luontaista analogista pehmeyttä, vaan se näyttäytyy terävässä kuvassa kuin virheenä. Ero on hieman kuin vinyylilevyjen ja digitaalimuotoisen musiikin soinnilla.)

Pahimmillaan tämä oli jaksossa, jossa Johnny Deppin näyttelemä John Dillinger pakenee toistamiseen vankilasta ja ajaa vankilanjohtajan autolla kaupungin halki. Auringonvalo näyttää filmiversiossa luonnottomalta, ikään kuin rosoiselta – digitaaliselta virheeltä. Samat ongelmat näkyvät melkein yhtä ilkeästi myös yöjaksoissa, kuten Dillingerin porukan metsäpiilopaikkaan ja sen ympäristöön sijoittuvassa jaksossa.

Tiesin, mistä tämän on johduttava, joten en sitä ensimmäisessä Public Enemies -kirjoituksessani vielä sivunnut.

Kävin katsomassa elokuvan toistamiseen Tennispalatsin ykkössalissa, jossa esitettiin digitaalikopiota. Se olikin upea. Virheetön. Vasta nyt kuvauksen poikkeuksellisuuteen pystyi kiinnittämään huomiota.

Koska Mannin ja Spinottin teräväpiirtokamerat ovat todella valoherkkiä, ei valaiseminen ole asettanut Public Enemiesin tekijöille raskaita rasitteita. Ja koska digikuvauskalusto on kevyttä, liikkuu kamera tavalla, jota ei näin isossa periodielokuvassa ole aiemmin nähty – eikä juuri muissakaan saman kokoluokan tuotannoissa. Ryöstökohtauksia kuvattiin useilla liikkuvilla kameroilla, ja siksi niissä on purevaa paniikkia ja arvaamattomuutta, sellaista liikkeen dynamiikkaa, jota makeilevat toimintaelokuvat eivät kiivaista rytmeistään huolimatta pyrikään saavuttamaan.

Se ei ole vain pintaa, ei mikään ulkokohtainen muotokysymys.

Kamera leijuu kuin sitä ei olisikaan. Siihen ei kiinnitä huomiota tyyliin kas, nyt sitten käsivarakuvaa. Tarkkuus on sitä luokkaa, että kuvassa näkee kaikki yksityiskohdat.

Tietysti se oikeassa yöhämärässä kuvaaminen on myös uutta ja psykologisesti tehokasta, eikä ihohuokoset ja kaikki kasvojen laikut paljastavien teräväpiirtolähikuvien alitajuista vaikutusta kannata aliarvioida.

Kaikien kaikkiaan Public Enemiesissa on sellainen läsnäolon tuntu, jota ei ole koskaan aiemmin saavutettu. Ei täydellinen, tietenkään, koska se on elokuvaa, ei ”parempi” kuin koskaan aiemmin, mutta omalaisensa ja aivan huikea.

Tässä on jotain, mikä menee rajusti ihon alle ja minkä estetiikan hahmottaminen vaatii uudelleen katsomista. Haluan nähdä elokuvan pian kolmannen kerran, ehkä silloin saisin paremman tuntuman – edes jonkinlaisen tuntuman – siitä miten sen vetävimmät jaksot on leikattu, koska toistaiseksi siitä ei jäänyt mitään mielikuvaa, niin väkevästi kuvasto ja liike vei mukanaan.

Siteeraan kriitikko Ignatiy Vishnevetskyä Auteurs Notebook -saitin kiinnostavasta keskustelusta (linkistä kiitokset nimimerkki mikkop:lle):

”It’s like rediscovering the image. It doesn’t look like our experience of the world, but neither does 35mm. It’s just that 35mm has a tradition.”

Vishnvetsky jatkaa:

”I’d say Public Enemies is just ’not real’ enough to appear real, but this isn’t a question of production as much as a question of the image. The handheld camera, the things we associate with HD, they’re all afterthoughts. The reason it feels real is a very old fashioned one: because it doesn’t think in terms of imagery. Because here, it isn’t A Gun Is a Gun- it’s a gun, this weird thing.”

Michael Mannin HD-lyriikka on jotain, mitä en digikehityksessä toistaiseksi lähinnä huonoja piirteitä nähneenä filmiuskovaisena osannut odottaa.

(Tietysti elokuvan tuntua, tässä ja nyt -iskevyyden ja hauraan unimaisuuden erikoista yhdistelmää, tukee myös Mannin yhä sirpaloituvampi kerrontaestetiikka. Tämä elokuva ei koskaan pysähdy selittämään asioita, kuten ei maailmakaan.)

Jos menet katsomaan Public Enemiesin, pidä huoli, että näet digikopion. Tässä tapauksessa filmikopio kannattaa suosiolla unohtaa. Joudun kai tämän elokuvan Blu-rayn ilmestyessä ostamaan kotiinkin sen Full HD-tykin.