Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Profeetta on parasta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 28.4.2010 06:36

En usko, että tänä vuonna tulee ensi-iltaan toista niin hyvää elokuvaa kuin ranskalainen gangsteritarina Profeetta. Se hipoo täydellisyyttä.

Kirjoitin mestariteoksesta SK:n nettisivuille erillisen, ohjaajan haastatteluun pohjaavan jutun: Jacques Audiard, Profeetta ja uuden ajan ranskalaisgangsterit.

Profeetta on ennen kaikkea vankilaelokuva. Toisella puoliskolla päähenkilö Malik (Tahar Rahim) alkaa saada vapaita, joiden aikana voi hoitaa bisneksiään muurien ulkopuolella, mutta itse vankilaelämän kuvaus on realismissaan lyömätöntä. Joku Kylmä rinki on tähän verrattuna ihan hattivattimenoa.

”Tänne tullaan viisastumaan”, toteaa elokuvassa Malikia vielä kuolemansa jälkeen opastava Reyeb.

Siinä on jotain karmeaa, kun Malik oppii ensin tappamaan, sitten vasta lukemaan.

Olen palannut Profeetan pariin jo kaksi kertaa (ja molemmilla kerroilla se on antanut yhä enemmän – olen tosissani). Ilokseni se pyörii yhä Helsingissä. Ykköstila Hesarin kriitikkoäänestystaulukossa auttaa asiaa.

Myös soundtrack on poikkeuksellisen kova – niin Alexandre Desplatin viileä score-musiikki kuin blues-henkiset biisit. Kuka on Turner Cody, jonka Corner of my Room toimii kuin atomipommi? Saan aina sävärit, kun Nasin nerokas Bridging the Gap lähtee elokuvassa aivan yllättäen soimaan ja heijastaa Malikin nousua: you’re the greatest man alive… Ja Jimmie Dale Gilmoren raskain rummuin laahaava, ivallisesti (ketä kohtaan?) värisevä Mack the Knife -coveri aivan lopussa autojen saapuessa, voi äly, onko nerokkaampaa biisin ja kuvan yhdistelmää keksitty?

Joten neljättä nautintokertaa odotellessa laitan Un prophéten musat taas soimaan Spotifysta ja nautin kylmistä väreistä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Jopas nyt, Talk Talkin loistava Runeii heti toisena kappaleena. Ehkä minun pitää käyttää parin päivän opiskelijaruokabudjetti ja käydä katsomassa pätkä ihan teatterissa.

Onko peurakohtauksella oltava jokin funktio? Siis jokin muu kuin elämän sattumanvaraisuuden kuvaaminen.

Mooselle:
Kyllä, ottaen huomioon, että se antaa nimen koko elokuvalle. Jotenkin se vain tuntuu aivan uskomattoman kömpelöltä heitolta muuten varsin hallitussa elokuvassa. Ja jos kyse on sattumanvaraisuuden kuvaamisesta, niin miksi Malik osaa ennustaa peurojen tulon?

Olisi ollut paljon hienompaa, jos peurat olisivat vain esiintyneet Malikin huumehoureisissa mielikuvissa jonkinlaisena vapauden symbolina, ja sitten myöhemmin gangsterien teurastamina lihakimpaleina. Se olisi tukenut hyvin elokuvan ajatusta siitä, ettei Malik välttämättä ole muurien ulkopuolella yhtään sen vapaampi kuin niiden sisälläkään.

Moose: ”Onko peurakohtauksella oltava jokin funktio? Siis jokin muu kuin elämän sattumanvaraisuuden kuvaaminen.”

En minäkään ole kaivannut tyhjentävää selitystä peuralle. Mutta törmäys on tunnetasolla todella väkevä – vähän kuin toukka-Malikin yllättävä, vapauttava ja lopullinen kuoriutuminen perhoseksi, mikäli vino kielikuva sallitaan.

Sami: ”Se olisi tukenut hyvin elokuvan ajatusta siitä, ettei Malik välttämättä ole muurien ulkopuolella yhtään sen vapaampi kuin niiden sisälläkään.”

Onko se elokuvan ajatus? Ei minusta.

Olen edelleen eri mieltä Profeetan ansioista. Vankilan kuvaaminen yhteiskunnan peilinä on kulunut vertauskuva ja sellaiselta myös elokuvassa tuntuu – Cantet’n Luokka puhuu monikulttuurisesta luokkayhteiskunnasta paljon terävämmin. Musiikin käyttö on vaisua verrattuna esimerkiksi Scorsesen dynaamiseen tyyliin. Scorseseen vertaaminen on muutenkin kiintoisaa, sillä Profeetta tuntuu vaikkapa Mafiaveljien rinnalla omituisen hidastelevalta ja värittömältä.

Mutta toisaalta: en ole koskaan Audiardista pitänytkään. En jaksanut katsoa Lue huuliltani loppuun saakka ja Kun sydän lakkaa lyömästä oli ontto eikä tarjonnut muuta kuin Romain Duris’n karismaa (näyttelijöitä Audiard osaa käyttää). Minusta hän ei suinkaan ole art house -ohjaaja vaan visuaaliselta tyyliltään nimenomaan muodikasta valtavirtaa. Katsokaa vaikka ”Sydämen” värimaailmaa ja leikkausta.

Filmiliekki: ”Minusta hän ei suinkaan ole art house -ohjaaja vaan visuaaliselta tyyliltään nimenomaan muodikasta valtavirtaa. Katsokaa vaikka ”Sydämen” värimaailmaa ja leikkausta.”

Tästä haluaisin kuulla lisää. Olen nähnyt ”Sydämen” useita kertoja enkä silti hahmota, mitä ajat takaa.

Olen vain eri mieltä siitä, että Audiard olisi art house -ohjaaja, kuten kirjoitit. Tyylillisesti hän käyttää minun silmääni muodikkaita ilmaisukeinoja, Sydämessä esimerkiksi voimakkaita värejä ja valaistusta ja modernia, amerikkalaistyyppistä leikkausta. Profeetassakin käsivarakuvauksen ja väriskaalan vaikutteet tulevat pikemminkin amerikkalaisesta viihde-elokuvasta kuin eurooppalaisesta perinteestä. Samoin päähenkilön nostaminen ja kuvaaminen aivan kuvan ”pintaan” on valtavirtaa. Huomautan, että puhuessani art housen ja valtavirran eroista en liitä niihin arvolatauksia eli edellinen ei välttämättä ole parempi jälkimmäistä tai toisin päin. Vain että jos väität Audiardia art house -ohjaajaksi, näen asian toisin. Myönnän tosin, että minulta on saattanut jäädä Profeetan kohdalla jotain huomaamatta niinä hetkinä jolloin nukuin.

Näitä luetaan juuri nyt