Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Profeetta-näyttelijä Niels Arestrup kertoo Jacques Audiardista ja roolistaan

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 11.8.2010 06:01

Sain tammikuussa kunnian haastatella Niels Arestrupia, Profeetan toista pääosanesittäjää. Hän on keskeisessä roolissa myös ohjaaja Jacques Audiardin edellisessä, kutakuinkin yhtä hienossa elokuvassa Kun sydän lakkaa lyömästä, joka nähdään TV1:ssä perjantai-iltana.

Niels Arestrup on Norjaan viittaavasta nimestään huolimatta pesunkestävä ranskalainen. Näyttelijän isä tosin oli Norjasta. Arestrup on 61-vuotias, mutta näyttää tosielämässä kymmenen, jopa 15 vuotta ikäistään vanhemmalta.

Profeetan myötä hänestä on tullut kansainvälinen tähti: Steven Spielberg on palkannut Arestrupin mukaan sotahevoselokuvaansa.

Luonnehtisin Arestrupia yrmeäksi ja hyvin etäiseksi. En oikein tiedä, miksi hän ylipäänsä oli Unifrancen järjestämässä ranskalaisen elokuvan promootiotilaisuudessa puhumassa Profeetasta, kun tehtävä oli Arestrupille silminnähden ikävystyttävä.

Tässä kuitenkin tiivistelmä keskustelusta.

KK: Olet sukujuuriltasi länsieurooppalainen ja se näkyy. Miksi päädyit korsikalaisen rooliin?

NA: Jacques Audiard on hyvä ystäväni, ja näyttelin hänen edellisessä elokuvassaan (Kun sydän lakkaa lyömästä). Tulimme oikein hyvin toimeen. Kun kuulin, että hän etsii korsikalaista näyttelijää, ajattelin että tuskin minä siihen sopisin. Mutta hän pyysi minua, ja sanoin kyllä.

KK: Kuinka Jacques esitteli elokuvan sinulle?

NA: Jacques on hyvin vähäsanainen, kaikessa hyvin diskreetti. Hän antoi käsikirjoituksen luettavakseni ja ymmärsimme toisiamme. En esitä etukäteen kysymyksiä.

KK: Kertooko Profeetta ranskalaisen yhteiskunnan muutoksesta?

NA: Jacques Audiard ei itse vastaisi tuohon suoraan, joten olisi sopimatonta, että minä puhuisin asiasta hänen puolestaan. Sen voin kuitenkin sanoa, että hänestä elokuva pitäisi nähdä fiktiona. Tarinana. Se on alusta loppuun keksitty käsikirjoitus.

Hän ajatteli, että tarina käsittelee meidän aikaamme. Ehkä yhteiskunnan alimpia kerroksia. Mutta se ei ole metafora. Jacques teki genre-elokuvan, joka kuuluu tiettyyn perinteeseen. Hän ei haluaisi, että elokuva lokeroitaisiin Ranskan yhteiskunnan kuvaksi.

Tietysti se voi olla sitäkin.

KK: Elokuvassa on hyytävän klaustrofobinen tunnelma. Miten lavasteet vaikuttavat näyttelijäntyöhön?

NA: Lavasteet rakennettiin niin, että ne olivat pysyvästi paikallaan. Mitään ei voitu siirtää kameraa varten. Siitä syntyi suljetun paikan tuntu. Olimnme kuin ansassa.

Joka kuvauspäivän päätteeksi olin helpottunut: pääsin vapaaksi.

Vangit asuvat kolme kertaa neljä metriä -kokoisissa selleissä, monta yhdessä sellissä. Jacques halusi välittää tämän tunteen. Elokuvasta huomaat, ettei mitään ole kuvattu kaukaa – paitsi ehkä jotain vartiotorneihin liittyvää. Kaikki on lähellä.

KK: Kuvasitteko myös oikeassa vankilassa?

NA: Emme. En minä ainakaan.

KK: Olisitko halunnut?

NA: Ei. En olisi halunnut, kunnioituksesta vankeja kohtaan. Olisi tuntunut epämiellyttävältä ja tunkeilevalta seurata heitä läheltä, kun he ovat elämässään tuollaisessa tilanteessa.

KK: Tutkitko korsikalaisvankien kulttuuria?

NA: En. Meillä oli paljon valokuvia vangeista ja heidän maailmastaan. Lähinnä amerikkalaisista vangeista tosin.

Jacques ei ajatellut, että etnisten ryhmien väliset erot olisivat keskeinen osa elokuvan sisältöä. Etnisyys määrää ryhmäjaon, mikä on tarinassa keskeistä, mutta siinä kaikki.

Polttopisteessä ovat nämä kaksi miestä. Roolihahmoni on vanha mies, joka tietää, ettei hänellä ole paljoa aikaa, vaikka hän vapautuisi. Hänellä on kaksoistuomio: kuinka elää loput ajastaan vankilassa – ja kuinka viettää viimeiset vuodet vapaana, niitä on korkeintaan 10-15.

KK: Gangsterielokuviin liittyy usein tietty glamour ja rikollisten ihannointi. Esimerkiksi Brian de Palman ohjaamaa Arpinaamaa katsotaan myös ihaillen. Mietittekö tällaisten tulkintojen mahdollisuutta?

NA: Meidän täytyy hyväksyä, että elokuva on taidetta, mielikuvituksen tuotetta, ja että sitä ja tekijöitä ei voida pitää vastuullisena siitä, miten jotkut yksilöt sen tulkitsevat.

Sama koskee musiikkia, maalaustaidetta ja kirjallisuutta.

Tietenkin joku voi väärinymmärtää elokuvan tai minkä tahansa teoksen. Olisi toki ongelma, jos elokuva nähtäisiin väkivallalle myötämielisenä, tai rikollisuuteen lietsovana. Mutta ei se ole sitä. Jos jokin elokuva tehtäisiin tuollaisista lähtökohdista.. Huh. Ne lähtökohdat kahlitsisivat luovuutta. Siitä ei tulisi kovin hyvä elokuva.

Profeetta dvd:llä syyskuun lopulla. Kun sydän lakkaa lyömästä Yle TV1:ssä perjantaina 13.8. klo 21.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Yllättävää, tai ei, että Hesari antoi Kun sydän lakkaa lyömästä -elokuvalle vain kaksi ja kolme tähteä eri arvostelijoiden toimesta.

Elokuva olisi ansainnut paljon enemmän. Ei ranskalaisversio mielestäni alkuperäisen elokuvan veroinen ole. Joissakin arvioissa, kiittävissäkin, unohdettiin kokonaan, että filmi on James Tobackin Harvey Keitel -filmin Murhan sävel (Fingers) toisinto. Huolimatonta touhua.

Olen kova Toback-fani, mutta Audiardin elokuva on mielestäni Fingersiä onnistuneempi, viime vuosikymmenen parhaita.

Fair enough. Kiehtova joka tapauksessa. Olin iloinen, kun kirjailija Tommi Melender hienossa kirjallisuusblogissaan Antiaikalainen otti tämän elokuvan muistaakseni keväällä esille hyvin positiivisesti.

Itse pääsin kirjoittamaan siitä vain pienen kolumnin ensi-illan aikoihin. En ole vielä löytänyt tiedosto, jotta laittaisin sen kotisivulleni. Mutta täytyy kaivaa se esille, jos Kun sydän lakkaa lyömästä kerran tulevaisuuden klassikko on, Kinnusen ja Melenderin mielestä~(;^)~

Itse pidin Fingersin karheudesta, transistoriradion doo-wopista Scorsese/Schader-tyyppisestä karheudesta. En pidä sitä täydellisenä elokuvana. Mutta Kun sydän… pitää myös katsoa uudestaan, että uskoisin sen täydelliseksi.

Näitä luetaan juuri nyt