Pride: ihmettelen jos vuonna 2015 nähdään feelgoodimpi elokuva
Pride ylitti odotukseni tavalla, jota harvoin tapahtuu.
Kävellessäni lehdistönäytökseen olin suuresti epäileväinen.
Komedia lontoolaisista homoaktivisteista, jotka auttavat lakkoilevia kaivostyöläisiä Thatcherin ajan Britanniassa. Mitä se on? Trailerin perusteella hupsuja vanhoja rouvia, äreitä työväenluokan machoukkeleita ja hieman camp-henkisiä homoja: erilaisten kohtaaminen, jossa ennakkoluulot kaadetaan ryskyen, anteeksi epäuskottavasti. Mielihyvän keräämistä kasarihiteillä ja ihanvähän pikkutuhmaa huumoria. Imelää taatusti.
Kyllä, kuulosti ohjelmalliselta ja laskelmoidulta feelgood-jutulta. Nämähän on niin nähty, esimerkiksi nimellä Billy Elliot.
Nimikin, Pride, oli niin.. ilmeinen.
Olin tässä kaikessa erittäin väärässä. Stephen Beresfordin taitavasti kirjoittama Pride nyt vaan on "tapahtui tosielämässä" -elokuva, joka välttää täsmälleen kaikki justjoo-kliseet, ennalta-arvattavat takaiskut tai ilakoinnin hetket ja lapselliset katsojan paijaamiset. Siinä ei ole falskia lohtua tai farssimaista kikattelumeininkiä. Painotus on sittenkin draamassa. Pride ei ole ainoastaan "viihdettä", vaikka se viihdyttää suvereenisti.
