Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Pompöösi Nightwish-fantasia Imaginaerum: itse tekemällä tulee sellainen kuin haluaa

Blogit Kuvien takaa 21.11.2012 09:00
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Onko Nightwish-elokuva Suomen elokuvahistorian kaikkien aikojen suurin pannukakku? Ainakin läheltä liippaa. Perjantaina elokuvateattereissa on tarjolla liki kolmen miljoonan euron edestä muovista mukasurrealismia ja tunnettujen fantasiaelokuvien plagiointia.

Aku Ankkaa jumaloiva Tuomas Holopainen on hyvin lahjakas säveltäjä, mutta ehkä suutarin kannattaisi pysyä lestissään. Imaginaerum on kreditoitu Holopaisen ja varsinaisen ohjaaja Stobe Harjun elokuvaksi. Holopaisen Ylelle antaman haastattelun mukaan se on ”hyvin hänen bändinsä Nightwishin näköinen elokuva”. Auts!

Yksinkertainen tarina on kerrottu sekavasti. Rytmiltään elokuva on toivoton.

Vanha säveltäjäukko Tom uneksii elämästään ja lapsuudestaan. Pikku-Tom seikkailee jouluisin televisiossa nähtävän, eloon heräävästä ja lentävästä Lumiukosta kertovan animaation erehdyttävästi mieleen tuovan, niin, elävän ja lentävän lumiukon kanssa. Tarina mukailee Pink Floyd – the Wallia, kehyskertomus on pitkälti kuin The Fallista ja sotajaksoissa on hieman Sucker Punchia.

Muutamien kuva-asetelmien varieteelavasteet ovat pinnallisia jäljitelmiä David Lynchin elokuvien ja tv-sarjojen unikohtauksista. Lumiukon pärstä muistuttaa Tim Burtonin tuottaman animaation Painajainen ennen joulua olennoista. Nauratti, kun laulaja Anette Olzon oli puettu Disney-animaatiohahmoksi ja irvisteli.

Nimi Imaginearum tuo tietysti mieleen kolmen vuoden takaisen, Terry Gilliamin ohjaaman Imaginarium of Doctor Parnassus -elokuvan, jonka sirkusmaailmaa on myös katseltu tarkkaan. No, pellemeininki on suht geneeristä ja voi olla jostain muualtakin kopioitua. Mutta mikään Imaginaeriumissa ei ole Burton-otteella kokonaisvaltaisesti mietittyä, Gilliamin tapaan hurjaa tai lynchmäisesti alitajunnasta: on vain ilotonta matkimista toisista leffoista. Tämä ei silti ole fantasiakertomusten ja -elokuvien best of, vaan yritys olla kind of.

Suomalaiseksi korkea budjetti ei millään riitä: erikoistehosteet ovat suomalaiselle elokuvalle yritteliäitä, mutta esikuviin verrattuina kovin alkeellisia. Kaikki näyttävin matsku on sitä paitsi jo trailerissa.

Nightwishin biisit eivät sinänsä hallitse elokuvaa, vaikka niiden sanoituksia on kirjaimellisesti kuvitettu. Painotus ei siis ole bändissä, vaan tosiaan itse elokuvassa.

Neljä vuotta sitten Solar Films teki Lordi-yhtyeen ympärille Dark Floorsin. Siitä tuli tyyris floppi. Lordin fanit olivat lapsia, mutta elokuva vähintään teini-ikäisille suunnattua kauhua (joskaan ei kovin onnistunut). Ei ihme, että katsojamäärä jäi pieneksi. Mutta Dark Floors on genressään kuin Hohto tähän verrattuna.

Lumiukkoineen ja äärimmäisen latteine dialogeineen Imaginaerum vaikuttaa ensin pienten lasten elokuvalta, mutta sitten unessa sahataan päätä verisesti auki.

”Tosimaailmaan” sijoittuvat jaksot ovat elottomuudessaan kuin tietokonepelien välianimaatioita: henkilöohjauksesta tuli mieleen Sensuela. Homman nimi paljastuu siinä vaiheessa, kun Holopainen itse esittää päähenkilöä Tomia kolmi-nelikymppisenä. Elokuva on tosiaan taiteilijan omakuva.

Pöljäilyä katsoessa mietin, että jos Holopainen itse on elokuvan päärahoittaja, häntä käy sääliksi. Ja jos joku muu, sääliksi käy vielä enemmän.

Lehdistönäytöksen jälkeen selvisi, että Nightwishin oma osuus 2,7 miljoonaa euroa maksaneen elokuvan rahoituksesta on tuotantoyhtiö Solar Filmsin mukaan ”merkittävä”. Ylen jutussa kerrottiin sen olevan 1,3 miljoonaa euroa eli noin puolet budjetista. Summa saattaa olla isompi, sillä elokuvan valmistumisen viivästyminen kuukausilla johtui animaatiotehosteiden viimeistelystä, ja senkin bändi maksoi. Oman riskirahan käyttäminen moisessa määrin on elokuva-alalla hyvin harvinaista.

Farssi vain paheni, kun Holopainen itse ”välitti” Ylen haastattelussa vertauksen, että elokuva ”on kuin David Lynchia parhaimmillaan.” (Juu, hän ei sanonut näin olevan, oli vain kuullut näin kerrottavan.)

Tuosta vertauksesta tulee Tony Halmeen aikoinaan esittämä teoria nykytaiteesta. ”Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta”, Halme julisti kirjassaan.

Suhteessa esikuviin Imaginaerium on kuin yritys osoittaa Halmeen teoria todeksi.

Yhdellä erotuksella. Vaikka Nightwish on myynyt Suomessa miljoona levyä, ei tyyris elokuva varmaankaan tule saamaan katsojia paljoa enempää kuin Lynchin leffat, ja ne ovat todella marginaalia.

Puhutaan niistä innokkaimmista, jotka jo Nightwish-keskustelufoorumeilla ovat kertoneet itkeneensä lopputekstien alkaessa maailmanensi-iltanäytöksessä, joille viiden pennin symboliikka menee läpi ja joille Holopaisen roolityökin on ”maaginen”. Jos Imaginaeriumia ei katso Nightwish-fanaatikkolasien läpi, se on pitkäveteinen tsoukki.

Nightwishilla on oma elokuva, ja tuli semmoinen kuin haluttiin.