Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Pompeji, lähes riemastuttavaa roskaa

Blogit Kuvien takaa 2.5.2014 12:46
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Paul W.S. Andersonin ohjaama Pompeji on häpeilemätön sekoitus Titanicia, Gladiaattoria ja Conan – barbaaria. Tapahtumat sijoittuvat Pompejiin hieman ennen tulivuoren purkausta ja sen aikana.

Orjasta (Kit Harington) tulee ykkösluokan gladiaattori sekä hallitsijan suloisen tyttären salainen rakastaja. Ilkeä senaattori (Kiefer Sutherland) juonii. Kohta Vesuvius ärähtää, sataa laavaa ja juostaan karkuun pyroklastista pilveä.

Pompeji on aivan älytön elokuva, niin sanottua roskaa, ja silti merkittävästi parempi elokuvakokemus kuin vaikkapa Darren Aronofskyn jähmeä Noah, jossa myös on melodraamaa suurtuhon keskellä, tulta ja tulikiveä sekä kiellettyä rakkautta. Yritän kertoa miksi.

Rajanveto hyvän ja huonon välillä ei ole vaikeaa. Hyvää on se, mistä pitää. Huonoa on huono.

Tästä voi olla toki eri mieltä: jotkut uskovat objektiiviseen laadukkuuteen, yleisen mielipiteen merkitykseen, ja puhuvat sitten ”guilty pleasure”-kokemuksista, eli häpeilevät kun tykkäävät jostain, mikä ei ole makumoosesten mukaan hyvä ja kiva.

Tietenkin jokin teos voi olla ”niin huono että jo hyvä”. Sellaisesta nautitaan ironisesti, yläpuolelta katsellen, antamatta kömpelyyttä anteeksi mutta siitä huvittuen. (Jos kökköys, virheet, asennevammat ja muut huonouspiirteet annetaan anteeksi, elokuva palaa ”puhtaan” hyvän puolelle.)

Mutta teoksen ollessa ”niin huono että jo hyvä”, onko kyse tahallisesta vai tahattomasta huonoudesta?

Pompeji on tehty kieli poskessa, mutta ei komediaksi. Osa yleisöstä saattaa ottaa sen tosissaan. On kuitenkin selvää, että camp-tulkinnan todennäköisyys ei ole jäänyt tekijöiltä huomiotta. Kliseillä oikein nautiskellaan ja loppuhuipennus on järjettömien tilanteiden kavalkadi. Päähenkilöt esimerkiksi pakenevat kaupungin kaduilla hyökyaaltoa, jonka harjalla on iso laiva putoamassa heidän niskaansa.

Suomalaisissa kritiikeissä elokuva on lytätty. Ymmärrän tietysti tämän, luenta riippuu varmasti myös katsomishetken fiiliksestä, ja pressinäytöksissä ei ole helppo heittäytyä mukaan tällaiseen daijuuteen.

Loppukuvat ovat niin naurettavia, että uskoakseni ne ovat yksi syy elokuvan melko heikkoon menestykseen maailmalla: romanttinen lataus vinksahtaa sataprosenttisen kitschin puolelle, eikä suuri yleisö siitä varmaankaan pidä.

Itse näin Pompejin Vietnamissa, Hanoissa. Sikäläinen yleisö otti elokuvan tosissaan: huippukohdissa kiljahdeltiin ilmeisen vilpittömästi.

Andersonin pseudohistoriallinen huuhaaseikkailu on roskaa ja teos myöntää sen. Aronofsky on taitavampi ohjaaja, mutta yrittäessään kertoa naama peruslukemilla Raamatun Nooasta hän kompastuu omaan erinomaisuuteensa. Noah on tosikkomaista roskaa ja uuvuttava elokuva muutamia hauskoja ylilyöntejä lukuunottamatta.

Kaikesssa röyhkeydessään Pompeji taas on popcorn-roskaa, jossa sentään tapahtuu koko ajan. Ohjelmistossa on paljon parempaakin, mutta Andersonin show sai ainakin allekirjoittaneen hymyilemään hyväksyvästi.