Pompeji, lähes riemastuttavaa roskaa

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Paul W.S. Andersonin ohjaama Pompeji on häpeilemätön sekoitus Titanicia, Gladiaattoria ja Conan – barbaaria. Tapahtumat sijoittuvat Pompejiin hieman ennen tulivuoren purkausta ja sen aikana.

Orjasta (Kit Harington) tulee ykkösluokan gladiaattori sekä hallitsijan suloisen tyttären salainen rakastaja. Ilkeä senaattori (Kiefer Sutherland) juonii. Kohta Vesuvius ärähtää, sataa laavaa ja juostaan karkuun pyroklastista pilveä.

Pompeji on aivan älytön elokuva, niin sanottua roskaa, ja silti merkittävästi parempi elokuvakokemus kuin vaikkapa Darren Aronofskyn jähmeä Noah, jossa myös on melodraamaa suurtuhon keskellä, tulta ja tulikiveä sekä kiellettyä rakkautta. Yritän kertoa miksi.

Rajanveto hyvän ja huonon välillä ei ole vaikeaa. Hyvää on se, mistä pitää. Huonoa on huono.

Tästä voi olla toki eri mieltä: jotkut uskovat objektiiviseen laadukkuuteen, yleisen mielipiteen merkitykseen, ja puhuvat sitten ”guilty pleasure”-kokemuksista, eli häpeilevät kun tykkäävät jostain, mikä ei ole makumoosesten mukaan hyvä ja kiva.