Politiikka oli kultaa Berlinalessa
Berlinalen palkintojenjako päättyi puoli tuntia sitten. Eivätkä maailman nopeimman kansan edustajat saaneet karhupystejä.
Suomalaista mediaa seuranneiden voisi olla vaikea ymmärtää tapahtunutta, ellei suomalaisen elokuvan kansainvälistä menestystä käsitteleviä juttuja olisi jo opittu lukemaan oikein. Meillähän melkein jokainen suomileffan näytös jossain maailman pikkufestareilla ylittää useiden päälehtien uutiskynnyksen, jos tuotantoyhtiö vain kehtaa laittaa siitä tiedotteen ulos. Jos vaikkapa Tanskassa toimittaisiin samoin, ei lehtiin muita uutisia mahtuisikaan. En liioittele nyt yhtään.
Suomalaisen elokuvan pääsy maailmansarjaan herätti Berliinin festarien aikanakin vähän liioittelevaa hurmosmielialaa.
Rita Tainola hehkutti Ilta-Sanomissa, että Mustan jään varsinaisen gaalanäytöksen päättyessä Outi Mäenpäälle huudettiin bravoa. Itse en ollut paikalla, mutta ei kumpikaan aiheesta tenttaamani sieltä sen kummempia bravoja muistanut – hyvät aplodit kylläkin. Tainola antoi myös ymmärtää, että Mäenpää olisi suunnilleen varma parhaan naispääosan palkinnon voittaja.
Anu Silfverberg kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Mustan jään lehdistönäytös viime perjantaina olisi täyttänyt 1600-paikkaisen salin. Ei täyttänyt, ei se lehdistönäytös ollut 1600-paikkaisessa Berlinale Palastissa, vaan viereisessä Cinemaxxin monisaliteatterissa noin 600-paikkaisessa salissa. Se oli täynnä, vaan ei tupaten täynnä. Kukaan ei varmasti jäänyt ulos tilanpuutteen vuoksi. Palastin salin täyttävät lehdistönäytöksissä vain elokuvat, joissa on suurimpia maailmantähtiä. Eivätkä aina nekään.
Pääpalkinnon voitti mielipiteet jakanut brasilialainen poliisin korruption lohduton kuvaus Elite Squad. Ratkaisu oli yllätys – mutta silti ymmärrettävä, sillä tuomaristoa johti poliittisten jännityselokuvien veteraaniohjaaja Costa-Gavras. Äärimmäisen väkivaltaista elokuvaa (Suomessa varma K-18) on syytetty fasistiseksikin. Tosin syytöksissä on ollut hieman ikävä kaiku – tarinan näkeminen niin, että inha kertojahahmo olisi sankari on vain yksi ja aika epätodennäköinen ääritulkinta. Voisin sanoa, että monet elokuvaa vaarallisena pitävät eivät vain luota toisten katsojien kykyyn jäsentää näkemäänsä. Ainakin omasta mielestäni elokuva antoi päähenkilöistään hyvin luotaantyöntävän kuvan. Ja se oli ohjaaja Jose Padilhan tarkoituskin.
Tuomariston palkintokin meni erittäin poliittiselle elokuvalle, Errol Morrisin dokumentille Standard Operating Procedure.
Parhaan naispääosan palkinnon sai Outi Mäenp.. ei, nyt tyrin. Sen saikin Sally Hawkins Mike Leighin ohjaamasta Happy-Go-Luckysta.
Tämä blogi siirtyy nyt valmiustilaan. Pidittekö lukemastanne, oliko tarinoissa mitään kiinnostavaa? Kannattaako jatkaa? Kaikenlaisia kehitysehdotuksia otetaan kommenttiosuudessa vastaan, ja lukisin mielelläni, antoivatko nämä bloggaukset festivaaleista samanlaisen kuvan kuin muu media.