Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Poimintoja Rakkautta ja Anarkiaa 2010 -elokuvafestivaalin ohjelmistosta, osa 1

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 4.9.2010 06:33

Helsingin kansainvälinen elokuvafestivaali on julkistanut tämänkertaisesta antinsa. Viime vuoden tapaan esittelen joitain suosikkejani niistä elokuvista, jotka olen jo nähnyt.

Tiedoksi: kuulun festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään.

Laskin, että nettisaitilla listatuista 111 pitkästä elokuvasta olen päässyt näkemään 49.

Asiaan: alla on aakkosjärjestyksessä kymmenen suosikkiani niistä, jotka olen nähnyt – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne kymmenen, joita eniten suosittelen. Nuohan eivät välttämättä ole sama asia. Kyllähän kaikki elokuviin perehtyneet esimerkiksi aiii-van hillittömän ”tosielämän Spinal Tapin” eli Anvilin, kreikkalaiskuumotuksen Dogtooth, monesti blogissakin jo kehumani Lebanonin sekä Todd Solondzin viehkonkarmean Life During Wartimen tuolta ohjelmistosta äkkäävät, elleivät ole jo nähneet.

Jätin pois ne, jotka varmuudella tulevat Suomessa myös normaaliohjelmistoon.

35 Shots of Rhum
Claire Denis tekee visuaalisesti komeita elokuvia, mutta harvoin näin lempeitä. On neljä ihmistä pariisilaislähiössä: isä ja tytär, isän entinen heila, tyttärestä pitävä nuori mies. Alun utuiset, unen kaltaiset kuvat junan raiteista ja melankolinen huuliharppumusiikki määrittelevät haikean tunnelman, joka jatkuu loppuun asti – vähän tapahtuu konkreettisesti kuvissa, mutta emotionaalisesti tehdään pitkä matka. Elokuva kaihtaa luokittelut, se on draamana psykologista realismia, mutta kuvat ovat usein impressionistisia. Joo, mutta mitä se on? Elokuvahullujen (huomaa monikko) täydellinen katkeransuloinen treffileffa, luulisin.

Blank City
Mainio dokumentti 1970- ja 80-lukujen taitteen Manhattanin amatöörielokuvaskenestä, josta ponnistivat muun muassa Jim Jarmusch ja Steve Buscemi. Mukana myös ote harvinaisuudesta Vincent Gallo is Flying Jesus.

City of Life and Death
Nanjingin verilöyly oli sanoinkuvaamaton sotarikos. City of Life and Death on paitsi yllättävän hillitty, myös kerta kaikkiaan yllättävän hyvä elokuva. Se on kuin jotain Schindlerin listan ja 1950- ja 1960-luvun ahdistuneimpien japanilaisten sotaelokuvien väliltä – ei vain aiheeltaan vaan myös tyyliltään. Kiinalaisesta nationalismista ei ole hajuakaan. Tämä jää mieleen.

Love Exposure
Sion Sonon nelituntinen spektaakkeli on yhdellä sanalla sanoen ällistyttävä. Jotkut löytävät siitä Jodorowskya, toiset Swallowtail Butterflyta. Love Exposure on maailmanselityselokuva. Pituutta on kuin kahdella elokuvalla, mutta substanssia kymmenen edestä. Näkemäänsä ei oikein meinaa uskoa. Missaa tämä ja häpeä.

Mother
Bong Joon-ho on Korean kirkkaasti kiinnostavin elokuvantekijä (ennen uutuutta suosikkini oli Memories of Murder, The Host ei kolahtanut aivan yhtä kovaa). Taas Bong kurittaa kotimaansa takaperoisen maaseudun toistaitoista virkavaltaa sekä ihmisten pikkusieluisuutta – mikä on varmasti yksityisestä yleiseen kasvavaa yhteiskuntakritiikkiä, mutta en tiedä tarkkaan kun en ole Korea-ekspertti. Mainitaan tässä nyt monien arvioiden tapaan nimet Hitchcock ja Almodovar, mutta Bongin meininki on aivan omanlaistaan. Trilleri tämä lienee, jos pitää kategoria antaa.

My Joy
Ukrainalainen, Cannesissa kilpaillut tie-elokuva tuo mieleen Aleksei Balabanovin kolkot (nyky)venäläisen sielun dekadenssin kuvaukset, etenkin pikimustan Cargo 200:n. Tervetuloa henkisesti ja moraalisesti raiskattuun maahan – itämatkailu ei näillä tarinoilla varsinaisesti edisty.

R
Aivan Profeetan kannoilla valmistui Tanskassa mikrobudjetin vankilaelokuva, joka kuristaa ja naulitsee samaan tapaan kuin Pusher-trilogia. No, ei tämä ihan niin hyvä ole, mutta piiskaavan tiukka esikoinen kuitenkin.

Restrepo (ja Armadillo)
Amerikkalainen Restrepo ja tanskalainen Armadillo ovat kumpikin raa’an todistusvoimaisia dokumentteja Afganistanin sodasta. Molemmissa ollaan etulinjassa ja kansallisuudesta riippumatta teemat ovat samoja – sotilaiden nuoruus, viattomuuden menetys, tappaminen, kommunikaatiovaikeudet paikallisten kanssa, tehtävän (ja tappioiden) hiljalleen paljastuva turhuus. Restrepossa ei ole turhia sekunteja, mutta Armadillo (joka tulee levitykseenkin) saavuttaa hetkittäin hurjemmat tasot.

Rubber
Tämä on se Cannesissa ilahduttanut elokuva ajatuksen voimalla tappavasta autonrenkaasta. Quentin Dupieuxin huumori ja visuaalinen tyyli ovat herkkua vaativaan huonoon makuun. Ehdottomasti festivaaliyleisön kanssa koettava elokuva aiheenaan ennen kaikkea elokuvankatselukokemukset itsessään.

Winter’s Bone
Sundance-voittaja on parasta amerikkalaista indie-elokuvaa, tyly mutta suurella sydämellä tehty kertomus köyhyyden ja metamfetamiiniongelman riivaamilta Ozark-vuorilta, Syvän joen (henkisistä) maisemista. Teini-ikäinen Ree yrittää löytää rikollisen isänsä pelastaakseen sisaruksensa laitokseen joutumiselta, mutta kohtaamiset vaarallisten sukulaisten kanssa ovat kylmääviä.

Listalle olisivat ehkä kuuluneet myös italialainen, briandepalmamainen tyylivalio The Double Hour, hitaasti kytevä mutta palkitseva ihmeidenodotussatiiri Lourdes, teloitusryhmää kauniina kesäpäivänä lakonisesti tarkkaileva Balkan-painajainen Ordinary People, Godardin edelleen veemäisen Weekendin mieleen tuova, jo ensimmäisellä kohtauksella istuimelta tiputtava virolaisihme The Temptation of St. Tony, Harmony Korinen uusi räkistely Trash Humpers, piinaavan jännittävä ja pysäyttävän kaunis tanskalainen homonatsi-draama Brotherhood, Marco Bellochion hienovarainen nuoren Mussolinin muotokuva Vincere, mumblecore-helmi Beeswax ja vaikka mitä muita, mutta mutta mutta.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

R&A brosyyriin kirjoittamasi tekstin perusteella menin Dogtoothia katsomaan. Heti leffan jälkeen oli todella pettyneen pölmästynyt olo (ei leffaa saa lopettaa niin seinään – vai saako?), mutta nyt päiviä myöhemmin mieli pyörittelee tarinaa edelleen. Se on aina jotain se. Jatko-osaa odotellessa! (Se oli vitsi se.)

Shit Yeariä sen sijaan vihasin katsoessa ja nyt jälkeenpäin. Tietty riski tekijöiltä pistää
(teko)taiteellisen leffan nimeen sana shit… Ellen Barkin oli hyvä, mutta se ei riittänyt, ei alkuunkaan.

Rubber oli hekottava – kiikaritiirailut tulkitsin 3d kritiikiksi.

Ihmettelen ettei Ondinea ja Nothing Personalia ole ilmeisestikään päätetty tuoda normilevitykseen. Molemmissa mukana kuitenkin ihan tunnettuja nimiä ja toimivat käsikirjoitukset.