Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta
Helsingin kansainvälinen elokuvafestivaali alkaa ensi viikon torstaina. Tähän päivään mennessä olen nähnyt ohjelmistosta 45 pitkää elokuvaa eli hieman yli kolmanneksen – tässä omia suosituksiani.
Aluksi on mainittava, että kuulun R&A-festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään.
Asiaan: tässä aakkosjärjestyksessä kymmenen suosikkiani niistä, jotka olen nähnyt – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne kymmenen, joita eniten suosittelen. Ainakin osan näistä menen varmasti katsomaan uudelleen. Jätin pois ne, jotka varmuudella tulevat Suomessa myös normaaliohjelmistoon.
An Education
1960-luvun Lontooseen sijoittuva tarina, jossa pikkuvanha teinityttö kasvaa aikuiseksi kohdatessaan yli kolmekymppisen kelmirakastajansa valheet – kuulostaa kuluneelta, mutta ei ole. Lone Scherfig ohjaa näyttelijöitään niin kuin tanskalaiset parhaimmillaan osaavat. Corey Mulligan ja Peter Sarsgaard tekevät päärooleissa loistotyötä. Kliseen makua ei kerta kaikkiaan ole, vaan juttu tuntuu todelta ja huumaavalta. Jälkikäteen makusteltuna tämä taisi olla tämän vuoden Berliinin elokuvajuhlien paras elokuva – ei mitään feelgood-lässynläätä mutta tuhti aitojen tunteiden vuoristorata, josta luulisin kaikkien aikuisten pitävän.
The Hurt Locker
Kathryn Bigelow teki Irakin sodasta amerikkalaisnäkökulmasta Bagdadin kaduilla liikkuvan elokuvan, joka on miellyttänyt USA:ssa sekä liberaaleja (siis kriitikoita) että oikeistoa – aikamoinen temppu näinä aikoina. Mutta kun leffa on hemmetin hyvä, moiset rajat ylittyvät vaivatta. The Hurt Locker ei ole mitenkään päälleliimatusti tai osoittelevasti sodanvastainen, mutta se saa sodan näyttämään touhulta josta pitääkseen täytyy olla hieman hullu. Jeremy Rennerin esittämä pomminpurkaja-antisankari ainakin on.
Il Divo
Oma suosikkini koko festivaaleilta: italialaispoliitikko Giulio Andreottin muotokuva, jossa huikea visuaalinen tyylittely lyö kättä vahvan sisällön kanssa. Olen nähnyt Il Divon elokuvateatterissa jo kahdesti ja dvd:ltä kolme kertaa ja olen nähnyt siitä untakin, mutta ehkä käyn vielä fiilistelemässä Paolo Sorrentinon huimat kuvat myös Bio Rexin isolta kankaalta. Ja mitkä tarantino- tai scorsesemaisen eklektiset musiikkivalikoimat: päähän jää soimaan saksalaisyhtye Trion muikea kasarihitti Da Da Da, ranskalaishousen takavuosien keulakuvan Cassiuksen Toop Toop tai Fauren Pavane, ehkä ne kaikki. Amerikkalaismarkkinoille tehty traileri on saakelin hieno ja elää elokuvan hengessä, vaikka antaa siitä turhan toimintapitoisen kuvan.
In the Loop
Armando Iannuccin poliittinen satiiri on niin pisteliäs ja hapan, että tässä joutuu ihan miettimään, kehtaako sitä suositella. No kyllä kehtaa, tämä on vuoden hauskimpia elokuvia.
Little Soldier
Tiivistä ihmiskeskeistä elokuvaa Tanskasta, aiheena sota-alueelta kotiutetun naissotilaan takkuileva paluu arkeen kotimaassa ja ystävyys nigerialaisen prostituoidun kanssa. Päähenkilö haluaa tehdä hyvää ja on valmis koviin otteisiin, mutta mitä jos hänen apuaan ei kaivata? Kuvailin tätä ”naisten Pusheriksi” vitsinä, mutta ei se ihan hatusta vedetty rinnastus ole.
Mesrine 1-2
Vincent Cassel tekee loistotyötä 1970-luvulla riehuneen ranskalaisen julkkisrikollisen Jacques Mesrinen muotokuvassa, joka on jaettu kahteen täyspitkään elokuvaan. Sivurooleissa Mathieu Amalric, Cecile de France, Gerard Depardieu ja ketä vielä. The Guardianin Peter Bradshaw’n mielestä parempi kuin Public Enemies.
Revanche
Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaana on harvoin näin rajua ja tinkimätöntä draamaa. Erittäin jäntevä itävaltalaiselokuva pikkurikollisesta, poliisista ja poliisin vaimosta: koston aseena on seksi.
Russia 88
Dokumentin näköinen ja erittäin kuumottava uusnatsikuvaus Venäjältä ei ainakaan edistä itäturismia. Pelottava kokemus.
United Red Army
Erään Japanin äärivasemmiston haaran väkivaltaista itsetuhoa rosoinen elokuva yhdistelee rosoisesti sepitettävä ja dokumenttia, säilyttää vimman koko 190 minuutin kestonsa ajan ja jää vaivaamaan mieltä. Yksi festivaalin tärkeimmistä kaappauksista, jos minulta kysytään.
Valentino: The Last Emperor
Vihdoinkin muotimaailman kuvaus, joka on myös hyvä dokumentti: Vanity Fairin toimittaja Matt Tyrnauer kurkistaa sikarikkaiden maailmaan, jota ei ole esitetty minään kuplana, vaan se on ihan totta kaikessa absurdissa, fellinimäiseksikin kuvatussa loistossaan.
Tällä listalla voisivat hyvinkin olla myös homofobiaa liputtavia amerikkalaisia homopoliitikkoja paljastava huippudokumentti Outrage, Andrea Arnoldin hieno teini-iän, Britannian alemman keskiluokan ja kotihelvetin kuvaus Fish Tank sekä hämmästyttävää materiaalia niin James Brownista kuin Don Kingistäkin tarjoava Zaire 74-dokumentti Soul Power kuin Charlie Kaufmanin Synecdoche, New York, joka saa R&A:ssa Suomen valkokangasensi-iltansa, mutta kaikelle ei ole nyt tilaa.
Niistä joita en ole vielä nähnyt, eniten kiinnostavat kehuttu ruotsalaisdraama Burrowing, palkittu ja erittäin synkäksi mainittu venäläinen nuorisokuvaus Everybody Dies But Me, afrikkalai sista lapsisotilaista sievistelemättä kertova Johnny Mad Dog, Nigerian elokuvateollisuutta kartoittava dokumentti Nollywood Babylon, John Woon kaksiosainen comeback-spektaakkeli Red Cliff (dvd:llä Suomessa julkaistu versio on puoleen pätkitty torso), Voguen päätoimittajan Anna Wintourin puuhia ja raivonpuuskia tarkkaileva dokumentti The September Issue ja Oldboy-ohjaaja Park Chan-wookin korealainen vampyyridraama Thirst, jonka näytökset Cannesissa missasin. Ja eteläafrikkalaista rikoskuvaelmaa Jerusalema on myös kehuttu vuolaasti…