Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa 2019 -festivaalin ohjelmistosta
Perinne jatkuu: valitsin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta kymmenen uutuusteosta, jotka olen jo nähnyt eri festareilla ja joita rohkenen suositella.
Kuten näissä vuosittaisissa listoissa on ollut tapanani, en poimi mukaan elokuvia, jotka varmuudella tulevat Suomessa kaupalliseen levitykseen. Enkä ole nähnyt läheskään kaikkia festivaaliohjelmiston elokuvia, jotka voisivat olla tällä listalla.
Huomio: kuulun löyhästi festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään.
Deerskin Mies haluaa mokkatakin. Mokkatakki on mittaamattoman arvokas ja tärkeä – ehkä vain hänelle. Tämä on perusasetelma Quentin Dupieuxin aka Mr. Oizon toistaiseksi parhaassa elokuvassa, joka on tekijälleen tyypillinen omituisesta ajatusleikistä lähtevä, makaaberin puolelle kääntyvä komedia, josta saa halutessaan lukea satiirisuutta. Pakkomielteistä takkihemmoa – joka ryhtyy myös eräänlaiseksi snuff-elokuvantekijäksi – esittää Jean Dujardin. Adele Haenel on eri tavalla häikäilemätön rikoskumppani. Murhat ovat karmeita. Kaikki tässä ihanassa elokuvassa on ns. hykerryttävää.
The King Kiva päästä vihdoin kirjoittamaan tästä: The King on parhaita viime vuosina näkemiäni elokuvia. Se on kertomus Amerikasta nyt ja Elviksestä. Dokumentaristi Eugene Jarecki (mm. suurenmoinen Why We Fight) kiertää etelävaltioita Rolls Roycella, joka kerran kuului Elvis Presleylle. Tie-elokuvan muoto mahdollistaa tajunnanvirtamaisuuden, jota voinee kutsua myös ranskalaisen esseistisen elokuvan perinteeksi. Yhtä kaikki, rinnastukset ja ideat ovat vastaansanomattomia, sillä Jarecki rakastaa Elvistä, Amerikkaa ja hyviä argumentteja. Elviksen elämänvaiheiden kautta kuljetaan suurin amerikkalaisiin kysymyksiin enemmistöjen ja vähemmistöjen suhteista, Vietnamista, rikkaiden ihannoinnista, vallan keskittymisestä, showmiesten vetovoimasta ja tietysti Donald Trumpista. Lopulta kyse on Amerikasta. Elvis kuoli lääkkeiden yliannostukseen 42-vuotiaana. Hänestä oli tullut pysyvässä lääketokkurassa Las Vegasissa esiintyvä raakki. Amerikkalainen politiikka tuntuu olevan samassa vaiheessa kuin Elvis ennen kuolemaansa viimeisessä television livespesiaalissa, jossa tähden epäselvä puhe ja fyysisen ulkomuodon muuttuminen ihmetyttivät katsojia ja kauhistuttivat vanhoja ystäviä. Tai tehkää omat johtopäätöksenne.
mid90s 1990-luvun puoliväli, skeittilaudat, rap-musiikki, kalja, mistä elämä on tehty? Enemmän todistava kuin suurta draamaa rakentava nuorisokuvaus mid90s on rakastava kuvaus itse koetusta kulttuurista, joka on varmasti monelle (ikäiselleni?) suomalaisellekin ällistyttävän tuttu. Ne kuuntelevat ihan samoja biisejäkin kuin me silloin (tai ehkä ne tulivat tänne vähän myöhemmin). Nostalgiaa, kyllä, todellakin, mutta ennen kaikkea elokuva (keskeisissä rooleissa Sunny Suljic ja Katherine Waterston) on hyvä. Se on näyttelijä Jonah Hillin esikoisohjaus, ja cameoissa nähdään mm. Harmony Korine ja Del the Funkee Homosapien.
For Sama Miltä nuoresta äidistä tuntuu, kun maailma hajoaa ympärillä? Vastaus ei ole yksiselitteinen, sillä Waad al-Kateabin ja Edward Wattsin dokumentissa ei ole aikaa syventäville avautumisille. Opiskelija al-Kateab kuvasi todellisuutta ympärillään Aleppossa vuosina 2012-2018 ja etenkin sairaalassa, kun piiritettyä kaupunkia pommitettiin. Kuvasto on periaatteessa kotivideomaisen rouheaa, mutta herkkyyttä dokumentista ei silti tai juuri siksi puutu. Kaikki on todellista, kaikki on tärkeää ja juuri tässä ja nyt. Kokonaisuus on hiottu ja erittäin mukaansatempaava. Dokumentti sisältää periaatteessa hyvin ahdistavaa kuvastoa, mutta mitään ei alleviivata, ja juuri siksi todistusvoima on mieletön. Vaikka lopussa läsnä on toivo, poliittinen lataus on ankara: kaikista pahimman kärsimyksen, kauhun ja lasten kuoleman aiheuttavat Bashar al-Assad ja Venäjä.
High Life Jos Claire Denis tekee elokuvan elinkautisvangeista ja tiedenaisesta (Juliette Binoche) avaruusaluksessa, joka ei koskaan palaa, kyseessä on murhista ja kauhuelementeistä huolimatta tietenkin pökerryttävän musta komedia, jolta ei kannata odottaa nauruja tai helpotusta. High Life toimii silti ehkä parhaiten, jos sitä lähestyy kuin ankarinta David Cronenbergin elokuvaa. Kosmista, biologista, absurdia. Robert Pattinson ja Binoche pistävät itsensä kunnolla peliin.
Never Look Away Muiden elämä -ohjaaja Florian Henckel von Donnersmarck teki kolmituntisen (”suurmies”)elokuvan, joka kertoo Gerhard Richterin elämästä.. eikä Richterin hermostumista estänyt, että päähenkilön nimi on Kurt Barnert. Mutta oikeastaan kyse on von Donnersmarckin tulkinnasta Saksan kulttuurista 1930-luvulta 1970-luvulle, aikana jona tuleva taiteilija kasvaa natsiajan lapsesta kommunistijärjestelmässä luovivaksi lupaukseksi ja sitten kapitalismissa pärjääväksi menestyjäksi, jonka teoksista kriitikot eivät tajua paskaakaan. Kuten Richter, päähenkilö vaihtaa tyyliään taiteilijana kuin lennosta, ja ainakin itse luin siinä ajatuksia opportunismin muodoista eri yhteiskuntajärjestelmien puitteissa. Keskeinen osa elokuvasta on häpeilemätöntä melodraamaa ja monet suurista vertauksista hieman raskaita, mutta jostain perverssistä syystä pidän von Donnersmarckin mammuttityylistä. Plus: musiikki Max Richter.
Bacurau Bacurau on totta kai myös umpipoliittinen satiiris-raivopäinen kertomus siitä, miten röyhkeät vallanpitäjät pyrkivät hävittämään ihmisiä ja yhteisöjä, mutta samalla myös häiriintynyt brassi-western, jossa John Carpenter ja Glauber Rocha lyövät kättä. Kirjoitin ohjaaja Kleber Mendonça Filhosta jo haastattelujutun.
Synonyms Berliinin Kultaisen karhun voitti Nadav Lapidin uusi elokuva, joka – huom! – on ohjaajansa (Policeman, Kindergarten Teacher) elokuvista symboliikaltaan päällekäyvin ja vaikeimmin lähestyttävä. Episodimaisista jaksoista koostuva elokuva kertoo nuoresta miehestä (debytantti Tom Mercier, väkevä läsnäolo!), joka yrittää luopua israelilaisuudestaan ja muuttua pariisilaiseksi. Synonyms vaatii jonkinasteista nykyisraelilaisen ja mieluiten myös nykyranskalaisen kulttuurin tuntemusta, vaikka se on pohjimmiltaan melko universaalisti filosofinen teos siitä, mistä identiteetti syntyy ja kuinka suuri taakka se on. Lapid pitää katsojaan tinkimätöntä etäisyyttä ja välttelee aktiivisesti tarinan rakentamista, mikä selittää, miksi elokuvalle ei ole Kultaisesta karhusta huolimatta löytynyt Suomesta levittäjää.
Monos Vuoden festivaalitapauksiin (Sundance, Berliini, Toronto) kuuluu abstrakti kertomus nuorista sisseistä vuoristossa ja viidakossa jossain Etelä-Amerikassa. Joukko vartioi amerikkalaista panttivankia, kisailee ja riitaantuu. Kärpästen herra, W. Herzog, Ilmestyskirja nyt, mitä näitä nyt on, hyvin kompaktissa extreme-olosuhteiden hourepaketissa. Fiilisyhteys Jonathan Glazerin elokuvaan Under the Skin ei rajoitu Mica Levin musiikkiin.
Dogman Matteo Garronen uusin elokuva on ohjaajansa parhaita, ehkä paras: piinaavan vääjäämättömästi kohti suurempaa tragediaa etenevä kertomus koirankynsien leikkaajasta, josta tulee paikallisen paskamafioson pelinappula. Marcello Fonte voitti Cannesissa parhaan miesnäyttelijän palkinnon piruparkaroolistaan, eikä syyttä. Italia näyttää vielä likaisemmalta kuin ohjaajan Gomorrassa, mikä on todellinen saavutus.
Bubbling under: aivan himmeä italodiscoäijien kamppailu Dons of Disco, Anna Odellin pääasiassa herkullinen X&Y, josta jo kirjoitinkin, vaikuttava mutta varsin vaativa Reconstructing Utøya, pornotähtidokumentiksikin hämmentävän intiimi Jonathan Agassi Saved My Life.
Elokuvista, jotka varmaankin voisivat olla tällä listalla ovat itseltäni näkemättä esimerkiksi The Nightingale, Queen of Hearts, Sibyl sekä erityisen kovasti odottamani The Souvenir ja Cold Case Hammarskjöld.
Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali Helsingissä 19.-29.9.