Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa 2017 -festivaalin ohjelmistosta
Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin liput tulivat tänään myyntiin. Valitsin jo näkemieni elokuvien joukosta kymmenen suositusta.
Kuten näissä listoissani on ollut tapana, en poimi elokuvia, jotka varmuudella tulevat Suomessa kaupalliseen levitykseen. Niiden joukossa on kuitenkin jopa poikkeuksellisen monta helmeä. Call Me By Your Name, Ikitie, The Square ja Un beau soleil intérieur ovat loistavia elokuvia, God’s Own Country, BPM (Beats per Minute) ja Three Billboards outside Ebbing, Missouri enemmän kuin hyviä – vain osan mainitakseni.
Aquarius
Sonia Braga tekee tyrmäävän hienon roolin recifeläisenä kulttuurirouvana, joka joutuu napit vastakkain grynderien kanssa. Kleber Mendonça Filhon elokuva on alati yllättävä ja äärimmäisen elegantisti kerrottu. Ajankohtaiset ja ilmeisen avoimet poliittiset painotukset ovat eurooppalaiskatsojan silmin pinnan alla, mutta Brasiliassa homma lähti täysin käpälistä, kun elokuvasta tuli kansallinen kiistakapula, jonka tekijöiden kimppuun maan hallinto usutti kätyrejään. Sen korkealaatuisuus on jäänyt kansainvälisestikin vähän boikottiuutisoinnin alle.
Clash
Mistä on kyse Egyptin sisäisessä kiehunnassa? Mohamed Diabin elokuvassa joukko eri syistä kiinniotettuja ihmisiä keskustelee, kinastelee ja tappelee vankienkuljetusautossa, joka on Egypti pienoiskoossa. Tiukassa konseptissa on heikkoutensa ja saarnaavuudelta ei aivan vältytä, mutta elokuva taustoittaa (koko arabikevään) uutisia kokemuksellisuudella.
Personal Shopper
Abstraktiusvaroitus heti alkuun: vaikka tarinaa voi väittää kummitusjutuksi ja pääosassa on Hollywood-tähtenä tunnettu Kristen Stewart, Olivier Assayasin elokuva on perinteisellä tavalla lähes juoneton. Stewart esittää muotigurun/supermallin henkilökohtaista avustajaa, joka on myös meedio. Haluan nähdä tyylitellyn elokuvan toisenkin kerran.
Double Lover / L’amant double
Francois Ozonin useimmat viime vuosien elokuvat on ostettu Suomeen levitykseen – tätä seksin- ja unentäyteistä trilleriä ei. Kun Cannesissa eräänä iltana olin jo menossa yöpuulle, mutta ensimmäiset pöyristyneet twiitit saapuivat langoille, jouduin juoksemaan keskustan halki myöhäisillan lehdistönäytökseen: pakko nähdä! Ozon kanavoi Brian de Palmaa, Almodovaria sekä Hitchcockia ja käsikirjoitus perustuu Joyce Carol Oatesin tekstiin – mikäli elokuva olisi osiensa summa, se olisi jumalaista törkyä. Ei se aivan ole, mutta pidän siitä.
Hostages
Epärationaalinen haave paremmasta elämästä muuttuu silmänräpäyksessä epätoivoksi tosipohjaisessa elokuvassa lentokonekaappauksesta Neuvostoliitossa 1983. Täsmällinen, vaikuttava ja surullinen.
David Lynch: The Art Life
Haastattelumonologin päälle rakennettu dokumentti David Lynchin varhaisurasta on toteutettu hyvin vähin resurssein, eikä se kerro paljoa uutta ohjaajan uraan ja henkilöhistoriaan perehtyneille – mutta Lynchiä kuuntelisi vaikka lukemassa puhelinluetteloa.
The Workshop
Kultainen palmu -voittaja Laurent Cantetin esseemäisessä draamassa joukko teinejä käy kauniissa rantakaupungissa kurssia tarinankerronnasta, opettajanaan puolikuuluisa kirjailija. Metaa on tarinakin: petollisen vaativa elokuva kertoo fiktion keinoista ja toisaalta yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, terrorismista ja äärioikeistosta, vaikka se on toki myös trilleriaineksia sisältävä kuvaus nuorten kesästä kauniissa Ranskassa.. josta työpaikat ovat kadonneet. The Workshop vaatii keskittymistä, mutta antaa paljon.
The Venerable W.
Kolmas osa Barbet Schroederin ”pahuuden trilogiaan”, jonka aiemmissa osissa kohdattiin Idi Amin ja Jacques Vergés. Uudessa dokumentissa puheenvuoron saa kansanmurhaa hautova burmalainen buddhistimunkki Ashin Wirathu. Elokuva on muuttunut karmealla tavalla ajankohtaisemmaksi sen Cannesin ensi-illan jälkeen, kun väkivalta on taas roihahtanut Burmassa – mistä pitkälti voidaan syyttää nimenomaan Wirathua, joka oli vuonna Time-lehden kannessa ”buddhalaisterrorin kasvoina”.
The Party
Sally Potterin mustavalkoisessa kamarikomediassa Kristin Scott Thomas, Emily Mortimer, Timothy Spall, Cillian Murphy, Patricia Clarkson, Bruno Ganz ja kumppanit ottavat yhteen ”hillityissä” illallisjuhlissa. Reilun tunnin mittainen elokuva tunnistaa oman kokonsa ja keveytensä, vaikka se groteskiksi kääntyykin.
Raw
Julia Ducournaun esikoisohjaus on ollut paljon esillä, eikä syyttä: se on komeasti kuvattu ja onnistuneesti eroottinen teinikannibaalitarina, jossa ruoditaan seksuaalisuuden normeja ja veri roiskuu. Rakastan ranskalaista elokuvaa.
Huomio: kuulun löyhästi festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään.