Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa 2012 -festivaalin ohjelmistosta, osa 1

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin lipunmyynti alkaa torstaina. Perinteiseen tapaan esittelen joitain suosikkejani niistä elokuvista, jotka olen jo maailmalla nähnyt.

Mainitaan heti alkuun, että kuulun löyhästi festivaalin ohjelmasuunnitteluryhmään, joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään. Joka tapauksessa olen kaikki Euroopan isot festarit taas tänäkin vuonna kiertäneenä nähnyt uusista elokuvista useampia kuin kukaan muu Suomessa, joten uskoisin listasta olevan iloa. R&A-uutuuksista laskin jo nähneeni yli 60 prosenttia.

Listan koostin samaan tapaan kuin aiempina vuosina: poimin subjektiivisia suosikkejani ja huomiota ansaitseva elokuvia niistä, jotka olen jo nähnyt. Listalla ei ole niitä, jotka varmuudella tulevat Suomessa myös normaaliohjelmistoon – eikä tietenkään niitä, joita en ole päässyt näkemään; esimerkiksi Marina Abramovich -dokkaria on ylistetty, samoin Berliinissä kilpaillutta Tabua.

Asiaan. Tässä kymmenen hyvää, huomenna listaan vielä viisi parempaa.

A Royal Affair
Pukudraama on hankala sana, siitä tulee yleensä mieleen seipään nielleen näyttelijöiden patsastelu feikin oloisissa, eilen tapetoiduissa huoneissa hassut vanhanaikaiset kledjut päällä. Tanskalainen A Royal Affair on muuta, kuten Zentropalta odottaakin: vetävä (melo)draama vallasta, seksistä ja juonittelusta Kööpenhaminassa 1766-1772. Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Usko tai älä, hullua kuningasta näyttelevä nuori tulokas Mikkel Folsgaard jättää Mads Mikkelsenin varjoonsa. Tosipohjaisessa tarinassa Mikkelsen on edistyksellinen hovilääkäri Struensee, jolla on vuosien suhde kuningattareen (Alicia Vikander). Ohjaaja Nikolaj Arcel muuten kirjoitti Ruotsin Millennium-trilogian kässäreitä.

Me Too
Me Too ei ole vieläkään se täysosuma, jota Aleksei Balabanovilta odotan. Silti se oli yksi  elokuvista, mitä Venetsian elokuvajuhlilla näin – ja hauskimpia. Huumori on sysimustaa kuten Balabanovilla aina. Kyseessä on Pietarista alkava road movie: Gangsteri houkuttelee mukaansa Muusikon, Juopon ja Vanhuksen matkalle kohti Onnellisuuden tornia, joka kuulemma lähettää ihmisen epämääräiseen ”onnellisuuteen”. Sitä kaivataan, koska rapistunut Venäjä on täynnä väkivaltaa ja kurjuutta (ensimmäisessä kohtauksessa Gangsteri, joka esiintyy jatkuvasti poliisina, ampuu neljä ihmistä, eikä asiaa selitetä mitenkään). Tyyli tuo hetkittäin mieleen Aki Kaurismäen, mutta Me Toon yhteydessä on mainittu myös Stalker – ainakin tornin ympäristö muistuttaa Tarkovskin Alueesta.

Gimme the Loot
Adam Leonin ohjaama draamakomedia seuraa newyorkilaisten graffitihemmojen ja -mimmien edesottamuksia: todellista nollabudjetin indie-elokuvaa, ilmava ja svengaava 1990-luvun alun vastaavien hyvän mielen hupailijen hengessä.

Into the Abyss
Werner Herzogin dokumentti kuolemantuomiosta ja kuolemaantuomituista tämän päivän Yhdysvalloissa. Siinä olennainen. No lisätään, että Herzogin parhaita.

Premium Rush
Ei substanssia, mutta oikein freesillä tavalla reipas meno Hollywood-tuotannoksi: Joseph Gordon-Levitt on fiksillään kiitävä pyörälähetti toimittamassa kuorta, jonka Michael Shannonin näyttelemä korruptoitunut kyttä tarvitsee hinnalla millä hyvänsä. Rehti, suoraviivainen toimintaelokuva tapahtuu Manhattanilla lähes kokonaan reaaliajassa.

Play
Ruben Östlundin erinomainen elokuva esitetään taas. Suosittelen. Playsta olen kirjoittanut aiemmin: Maahanmuuttajapojat laskelmoivina ryöstäjinä ja Sodankylästä, jossa Östlund vieraili.

Take Shelter
Michael Shannon tekee loistoroolin tavallisena amerikkalaisen maalaiskaupungin perheenisänä, joka joko ennustaa katastrofin yliluonnollisesti tai tulee vaarallisella tavalla hulluksi.

This Ain’t California
Alexanderplatzilla 1980-luvulla huomiota herättäneet ja DDR:n viranomaisten vainoamat kapinalliset eivät rullalautailleet lankunpätkillä, vaan laudat salakuljetettiin lännestä ja idolit olivat skeittilehdistä tuttuja amerikkalaisia. Keskushenkilö Denis Panaceckin elämästä ja kuolemasta kasvaa 1980-luvun ja muurinjälkeisen Saksan alter ego. Dokkari on tehty kuin Waltz with Bashir – se on kronikka muistoista ja legendasta, ei niinkään ihan konkreettisista tosiasioista. Niin tai näin, yhtä viihdyttävät ja emotionaalisesti voimakkaat dokumenttielokuvat ovat harvassa.

War Witch
Olin yllättynyt, kun kanadalaisen Kim Nguyenin ravisteleva ja oivallisesti maagiseen realismiin kallistuva elokuva afrikkalaisesta lapsisotilaasta ei saanutkaan kärkipalkintoa Berliinin elokuvajuhlilla. Nguyenin kipeä satu on yhtä raju, mutta vaikuttavampi kuin samaa aihetta muutama vuosi sitten käsitellyt Johnny Mad Dog.

Whore’s Glory
Kolme näkökulmaa prostituutioon kehitysmaissa: Thaimaan tyttöklubit, Bangladeshin suljettu bordellikortteli ja Meksikon rajakaupungin huorahelvetti. Kolme paikkaa, joissa kunkin kulttuurin uskonto heijastuu siinä, miten yhteiskunnan rajalle tai ulkopuolelle ojennetut prostituoidut elävät (tai kuolevat; Meksikossa toivo on menetetty). Michael Glawoggerin aiemmat Megacities ja Workingman’s Death ovat käsitelleet työtä ja arkea kolmannessa maailmassa yhtä visuaalisesti, mutta uusin dokumentti antoi ainakin allekirjoittaneelle suorasukaisuudessaan vielä enemmän. Et unohda näitä kuvia.

Huomenna lisää.