Poimintoja Rakkautta & Anarkiaa 2011 -elokuvafestivaalin ohjelmistosta, osa 1

Helsingin kansainvälisen elokuvafestivaalin lipunmyynti alkaa keskiviikkona. Viime vuoden tapaan esittelen joitain suosikkejani niistä elokuvista, jotka olen jo nähnyt.

Tiedoksi: kuulun Rakkautta & Anarkiaa -ohjelmasuunnitteluryhmään, joten saatan olla jäävi suosittelemaan mitään. Joka tapauksessa olen jo nähnyt festarin elokuvista (Kotimaisen elokuvan viikko poislukien) 53 nimikettä.

Reunaehdot ovat samat kuin viime vuonna: alla on epäjärjestyksessä kymmenen suosikkiani niistä, jotka olen nähnyt – ne kymmenen, joita eniten suosittelen. Nuohan eivät välttämättä ole sama asia. Ja huomio, huomio: jätin pois ne, jotka varmuudella tulevat Suomessa myös normaaliohjelmistoon. Esimerkiksi lumoavan She Monkeysin eli Apflickornan pitäisi kuulua niihin.

13 Assassins
Vuonna 1963 valmistuneen miekkailueepoksen uusintaversio on Takashi Miiken paras elokuva vuosiin (tarkemmin sanottuna ainoa, jonka olen jaksanut katsoa kivutta loppuun sitten Gozun). Jäntevä tarinankehittely kestää noin tunnin, ja toinen tunti on eeppistä taistelua kutakuinkin yhteen putkeen. Miike osaa kuitenkin rytmittää väkivallan ja sankarilliset suoritukset niin hyvin, ettei mättöön kyllästy.

The Mill and the Cross
Pieter Brueghelin triptyykki Tie Golgatalle, jossa Kristuksen kärsimystaival sijoitetaan taiteilijan omaan miljööseen, 1600-luvun Flanderiin, nyt valkokankaalla? Elokuvaversio kuvataiteen mestariteoksesta voi kuulostaa daijusti suuruudenhullulta idealta. Lech Majewskin elokuva on jotain ihan uutta: sen episodit alkavat eräänlaisina liikkuvina maalauksina, joissa Brueghelin groteskin maiseman yksityiskohdat alkavat elää. Niistä kehittyy tarinoita, joiden tunnelmaa voi luonnehtia ajattomaksi tai ehkä haudantakaiseksi. Brueghel-hahmona nähdään Rutger Hauer.

Essential Killing
Vincent Gallo lumimetsässä pakenevana afgaanivankina Jerzy Skolimowskin eksistentialistisessa art house -toimintaelokuvassa: outo, erittäin mukaansatempaava ja mieleenpainuva yhdistelmä. Lisää aiheesta viime vuoden Venetsian festarilta täällä.

Cold Fish ja Guilty of Romance
Sion Sonosta on tulossa Japanin tämän hetken mielenkiintoisin elokuvantekijä. Näennäisesti tositapahtumiin perustuvassa Cold Fishissä itsetunto-ongelmainen mies houkutellaan kipeään eroottiseen murhaleikkiin. Guilty of Romance kertoo kotirouvasta, jonka räjähtävä seksuaalinen vapautuminen johtaa absurdiin liioitteluun. Kumpikin on älykäs, hurja, omintakeinen ja vetävä. (Sono todella paiskii hommia. Venetsian festivaaleilla näin juuri ohjaajan uutuuden, kilpasarjaan kelpuutetun Himizun – häneltä on nyt vuoden aikana valmistunut kolme yli kaksituntista elokuvaa.)

Incendies
Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar meni väärään osoitteeseen. Tanskalainen Kosto oli hyvä, mutta jää niin älykkyydessä ja emotionaalisessa syvällisyydessä kuin ilmaisun kiinnostavuudessa jälkeen erittäin lahjakkaan kanadalaisen Denis Villeneuven ohjaamasta Lähi-itä-elokuvasta, jossa Montrealissa kasvaneet sisarukset etsivät totuutta äitinsä elämästä vieraissa maissa. Väkevästi visuaalista Incendiesiä (”poltetut”) voisi luonnehtia filosofiseksi trilleriksi. Villeneuven itseluottamusta ja epäsovinnaista estetiikkaa kuvaa se, että alussa soi pitkään Radioheadin kappale You And Whose Army?. Ei kovin ilmeinen valinta tällaisen elokuvan avaajaksi, mutta toimii.

Play
Tapahtui tosielämässä: Göteborgissa teinipoikajoukko varasti ikätovereiltaan kännyköitä uhkailematta verbaalisesti tai käyttämättä fyysistä väkivaltaa. Pojat olivat mustia. Se hermostutti uhrit: passiivinen aggressiivisuus riitti herättämään pelon. Ruben Östlundin elokuva on dramatisointi tällaisesta tilanteesta melkein reaaliajassa. Pojat matkustavat pitkin kaupunkia, ilmassa on epämääräinen uhka ja hiljalleen yhä enemmän nöyryytystä. Play pistää hiljaiseksi ja haastaa tavalla, . Jos Östlund ei lopussa tasoittelisi tilannetta sovinnaisuuden nimissä, elokuva saattaisi olla mestariteos. Komedia se ei todellakaan ole (sellaista on väitetty), vaikka konfliktissa värisee myös outoa huumoria.

A Stoker
Uuden venäläisen elokuvan kiinnostavimman auteurin Aleksei Balabanovin elokuva on ehkä hänen uransa pelkistetyin teos. 1990-luvun puolivälissä mafiasotien aikaan Afganistanin sodan veteraaniupseeri, entinen Neuvostoliiton sankari asuu pannuhuoneessa ja lappaa hiiliä tulipesään. Välillä isot miehet kantavat sinne myös ihmisruumiita. Kun totuus tilanteesta valkenee, aivovaurion saaneesta yksinäisestä miehestä tulee eräänlainen sankari. Siitäkään ei ole mitään iloa kenellekään. Balabanovin moraalinäytelmä on tiivis, julma ja hirtehishumoristinen tavalla, jota ei voisi yhdistää mihinkään muuhun kulttuuriin.

Love Like Poison
Ranskalaisen Katell Quielleveren esikoiselokuvan tarina on lähtökohdiltaan se monesti (ja monesti vähän samaan tapaan impressionistisesti) kerrottu nuoren tytön seksuaalisen heräämisen kuvaus, mutta epävarmuuden ja elämän karuuden armoton käsittely on harvoin jos koskaan naitettu näin vahvaan pinnanalaiseen vimmaan ja arkirunollisuudessaankin hyvin selvälinjaiseen kuvakerrontaan. (Vinkkinä ranskalaisista asioista perillä oleville: alkuperäisnimi Un poison violent viittaa Gainsbourgin biisiin.)

Submarine
Koomikko Richard Ayoaden (mm. pienihattuinen toope Nathan Barlow’ssa) esikoisohjaus nuoren miehen koettelemuksista on helmi ja wesandersonimpi kuin Wes Anderson itse. Väittäisin vähän nöyremmin ohjattua Submarinea yhden katsomiskerran perusteella jopa paremmaksi kuin yhtään Andersonin elokuvaa, kun niissä aina jokin mättää. Taattua Warp Films -laatua.

Marwencol
Vavisuttavin viime vuonna näkemäni dokumentti kertoo pahoinpitelyssä vammautuneesta miehestä, joka on rakentanut takapihalleen hienoista pienoismalleista toisen maailmansodan aikaisen belgialaiskylän. Jokainen kylän taitavasti maalatuista hahmoista edustaa jotain henkilöä Markin oikeassa elämässä. Tulitaisteluissa ja baaritappeluissa nämä avatarit ottavat yhteen kuin tyypin omassa mielenmaisemassa. Marwencol alkaa merkillisen itseterapian kuvauksena ja olisi jo sellaisena ainutlaatuinen, mutta saa yllättäen sekä moraalis-yhteiskunnallisia että kulttuuripoliittisia tasoja, joista ei kannata etukäteen turhaan hiiskua. Turhaa selittelyä tai tunnemanipulaatiota ei ole, palkintoja kahminut Marwencol on suoraviivainen ja avoin. Jos tämä ei kosketa ja tarjoa ajateltavaa, niin ei sitten mikään. Täysosuma.

Turn Me On, Goddamnit
Ei ihan uusi Fucking Åmål – mutta melkein. Norjalainen nuorisoelokuva maalaiskaupungin tytöstä, joka on vähän liian kiinnostunut seksistä ja joutuu nolatuksi voi vaikuttaa tuttujen latujen tarpomiselta. Unohdetaan siis juonikuvio ja keskitytään olennaiseen: dialogi on samaan aikaan uskottavaa ja todella hauskaa, visuaaliset vitsit tässä lajityypissä epätavallisia mutta osuvia ja käsikirjoituksen tapa kiertää kliseet vaivatta saa epäilemään, että pystyykö Jannicke Systad Jacobsen enää koskaan pistämään urallaan esikoisestaan paremmaksi? Toivotaan niin. Nauroin katketakseni. Toimii aikuisille todennäköisesti paremmin kuin teineille.

Huomenna lisää festivaalin elokuvista.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali Helsingissä 15.-25.9.