Poimintoja elokuvafestivaali Espoo Cinén ohjelmistosta
Perjantaina alkavat Espoon elokuvajuhlat täyttävät 20 vuotta. Kymmenpäiväiseksi paisuneen Espoo Cinén ohjelmisto on laajempi kuin koskaan, ja näytöksiä on nyt myös Leppävaarassa ja Helsingissä.
Tässä joitain valintoja ja esittelyjä niistä ohjelmiston ulkomaisista elokuvista, jotka olen jo nähnyt. Cinén katalogissa käytetään hienostelevasti ja hankalasti alkukielisiä nimiä, joten mennään nyt niiden ehdoilla.
Lisätietoja saa tietenkin festivaalin nettisivuilta.
Hunger on pakko nähdä. Kirjoitan blogiini siitä lisää perjantaina.
Chéri oli Berliinin elokuvafestivaalien parhaimmistoa. (Se ei tosin tänä vuonna ollut mikään suunnaton kehu.) Stephen Frearsin (High Fidelity, The Queen) uutuus, pääosassa Michelle Pfeiffer, on traagista ja koomista taitavasti yhdistävä, asenteeltaan periodidraamaksi hyvinkin ilkikurinen kurtisaanitarina.
Flammen & Citronen eli Flame and Lemon on suuren budjetin ulkoisesti tyylikästä tanskalaista periodielokuvaa maan miehitysvuosilta. Mads Mikkelsen näyttelee vastarintaliikkeen salamurhaajaa. Kotimaassaan elokuvasta tuli kaikkien aikojen katsotuin ja joku amerikkalaiskriitikko vertasi elokuvaa Melvilleen, mutta minut se jätti ulkopuoliseksi.
The Limits of Control ei palkinnut, kuten heinäkuussa kirjoitin.
La teta asustada eli The Milk of Sorrow voitti Berliinin elokuvien pääpalkinnon, eikä kukaan ymmärrä miksi.
In the Electric Mististä sanotaan Espoo Cinén katalogissa, että ”Amerikkalaisille Tavernierin visiot olivat liikaa: leikkaamattomana ja filmillä elokuva nähdään vain Euroopassa”. Tosiasiassa tämä James Lee Burke-filmatisointi, pääosassa Tommy Lee Jones, on vain paska. Siksi amerikkalaislevittäjä lyhensi sitä ja heitti dvd-levitykseen. Eikä se Suomessakaan elokuvateatterilevitykseen tule. Jos Bertrand Tavernierin visio amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista kiinnostaa, tilaa Jim Thompsonin romaanin Afrikkaan siirtävä suurenmoinen Auringonpimennys dvd:nä ja katso se.
Mal diá para pescar eli Bad Day to Go Fishing on sympaattinen, vähän surumielinen ja nostalginen huijaritarina Uruguaysta. Draaman valikoitumista ohjelmistoon on takuulla edistänyt se, että toisessa pääosassa on suomalainen voimamies Jouko Ahola.
Sólo quiero caminar eli Just Walking on Agustin Diaz Yanesin railakas ja reippaasti epäkorrekti espanjalais-meksikolainen mimmigangsterijuttu. Se nähdään myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.
Vinyan on kiinnostava, joskaan ei täysin onnistunut draaman ja kauhuelokuvan hybridi. Kirjoitin siitä jo Tallinnan elokuvajuhlilta.
Kunniattomat paskiaiset on mahdollista nähdä Tapiolassa viisi päivää ennen ensi-iltaa, mutta musiikkikäyttöön suunnitellun Tapiolasalin väliaikainen tekniikka ei ole modernia elokuvateatteritasoa. Miksi siis katsoa siellä (tai Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisalissa) tällaista tuotapikaa ohjelmistoon tulevaa elokuvaa, kun tavallisessa monisaliteatterissa kuva ja ääni ovat paremmat? Puhumattakaan kyseisten salien penkeistä.
Bronson sijoittuu vankilaan, kuten Hunger, ja on myös sangen omaperäinen mikrokoon spektaakkeli – kirjoitan siitä piakkoin lisää. Mutta Bronsonin ensi-ilta on jo nyt perjantaina 21.8., samana päivänä kuin EC-esitys, joten sikäli samat sanat kuin Paskiaisista.
Itse olen aikeissa mennä katsomaan ainakin Michael Haneken ohjaaman Cannes-voittajan The White Ribbon sekä aina kiinnostavan italialaisprovokaattorin Marco Bellochion Vinceren, joka kertoo Mussolinin rakkauselämästä ennen valtaannousua.