Poimintoja DocPoint-festivaalin ohjelmistosta, osa 2
Dokumenttifestivaalin tärkeiden elokuvien aiheita ovat Roman Polanskin 32 vuoden takaisen maastapakoratkaisun todelliset syyt, luonnon ja teollisuuden törmäys Islannissa sekä Kiinan kipeä tie kohti unelmaa hyvinvoinnista.
DocPointin ohjelmisto on dokumenttifestariksikin epäkaupallista – Roman Polanski: Wanted and Desired taitaa olla ainoa esitettävä elokuva, joka on saanut useissa maissa varsinaisen elokuvateatterilevityksen.
Suomessa Polanski-dokkari tulee levitykseen yhdellä kopiolla, mutta kuitenkin.
Elokuva kertoo Polanskin tarinaa Puolasta Lontoon kautta Yhdysvaltoihin Hollywoodin mestarien joukkoon, mutta ennen kaikkea se avaa vuoden 1978 oikeussotkua eli syitä ohjaajan pakoon. Polanskin syyllisyyttä Samantha Geimerin hyväksikäyttöön ei tietenkään kielletä, ja onhan ohjaaja itsekin sen tunnustanut.
Tässä haastattelujuttuni dokumentin ohjaajasta Marina Zenovichista.
Zenovich tekee dokumentilleen nyt jatko-osaa. Odotan sitä.
–
Eilen televisiossa Unelmamaa Islanti -nimellä nähty ja DocPointissa vielä perjantai-iltana uusittava Dreamland on ainakin aiheeltaan ajankohtainen. Islanti arvioitiin pari vuotta sitten maailman kehittyneimmäksi maaksi, nyt sen talous on aivan kuralla.
Kuten jo TV-maailma-lehteen kirjoitin: Dreamland on yritys tulkita islantilaisuuden muutoksia toisen maailmansodan jälkeen. Runsaat luontokuvat ovat henkeäsalpaavia. Varsinainen sisältö on hätähuuto, että nyt tämäkin myyttisen kaunis maa runnellaan edistyksen nimissä.
Tarina alkaa isoisien ajasta, jolloin islantilaisten kerrottiin kokeneen rikkaudeksi sen, että pöydässä oli ruokaa. Toisen maailmansodan jälkeen kaikki muuttui, kun USA halusi perustaa Islantiin sotilastukikohtia ja oli valmis maksamaan välillisesti käsittämättömiä summia. Nykyajassa dokumentti ei käsittele islantilaista rahoituskuplaa vaan amerikkalaisen Alcoa-alumiinijätin saapumista. Tehtaan energiantuotantoa varten aloitettiin patohanke, jonka ekologinen vaikutus kuvaillaan musertavaksi. Poliitikot olivat kuitenkin työllistämismahdollisuuksien sokaisemia, täysin amerikkalaisten talutusnuorassa.
Dokumentti on ison kankaan ansaitsevaa silmänruokaa, tunteisiin vetoava julistus luonnon puolesta, mutta ei-islantilaisen silmissä maalailu lintukodon raiskaamisesta näyttää hetkittäin paitsi yksipuoliselta, vähän naiiviltakin.
Erityisesti hämmentää loppukohtaus, jossa porot juoksevat kilometrikaupalla kauhuissaan, kai jotenkin symbolisesti tähän luonto vs. teollisuus -tarinaan liittyen. On kuitenkin ilmiselvää, että ne pakenevat helikopteria, josta niitä kuvataan dokumenttia varten.
Näkökulma globalisaation haittavaikutuksista huippukehittyneeseen valtioon on silti yllättävä ja mielenkiintoinen.
–
Väittäisin, että tämän päivän kiinalainen todellisuus on meille Suomessa vieras asia – ennen kaikkea siksi, että sikäläinen elämänmuoto on niin jatkuvassa murroksessa.
Last Train Home on surullinen perhetarina hikipajojen maailmasta. 130 miljoonan siirtotyöläisen maassa uusivuosi on juhla, jolloin palataan kotiin, ehkä sen ainoan kerran vuodessa. Liikennevälineet eivät ole täynnä, vaan aivan mahdottoman tupaten täynnä. Saako junaan lipun? Jotkut odottavat asemalla viikon.
Kuva on ruma. Kaikki näyttävät asuvan paskaisissa takahuoneissa, armottomassa köyhyydessä. Työpaikalla ompelukoneen ääressä puurtaessa jää sentään joskus hetki aikaa nauraa, kuinka leveitä farkkuja amerikkalaisille pitääkään tehdä. Koti on maalla, siellä on seesteinen idylli, mutta vielä köyhempää, vielä vähemmän mahdollisuuksia. Toisaalta ihmisarvon polkeva kaupunki- ja tehdasympäristö on maanpäällinen helvetti, elävien kuolleiden loukko.
Alussa hiljaiselta etäiseltä tuntuva, mutta jännitteitä salaa rakentava dokumentti räjäyttää lopussa esiin väkivaltaisenkin perheriidan, joka on melkein sietämätöntä katsottavaa.
Välillä herää (turha?) kysymys, kuinka paljon Last Train Homesta on näytelty, mutta se on kiinnostava ja visuaalisesti väkevä.
Hyvä mieli siitä ei tule.