Poimintoja DocPoint 2015 -festivaalin ohjelmistosta, osa 1: James Brownin lahjakkuus, itsekkyys ja funk
Olin hitusen pettynyt, kun kuulin Alex Gibneyn dokumentin käsittelevän James Brownin uraa vain 1970-luvun alkuun asti. Brownin 1980-luku oli aika ”mielenkiintoinen”. Tätä huumehuuruista haastattelua ei dokumentissa siis nähdä.
Mutta Mr. Dynamite – the Rise of James Brown on siitä huolimatta ja juuri siksi hyvä.
Gibney kertoo journalistisella, toteavalla tyylillä, kuinka vanhempiensa hylkäämä Brown eteni 1960-luvun musiikkibisneksessä määrätietoisesti ja opportunistisesti. Dokumentti on kansalaisoikeustaistelun, mellakoiden ja tasa-arvoistumisen ajan rujo sankaritarina, jonka päähenkilön heikkouksia – itsekkyyttä, ahneutta ja väkivaltaisuutta – ei vähätellä.
Brown teki itsestään brändin kovalla työllä. Gibney rinnastaa hänen lavaesiintymistään Mick Jaggerin sätkimiseen. Ei jää epäselväksi, kuinka hanakasti britti esikuvaansa jäljitteli. Filminpätkät näyttävät, että hän saavutti ehkä kymmenisen prosenttia siitä minkä Brown lavalla teki.
Eikä Brown ollut vain laulaja. Bändi kuului pakettiin. Ed Sullivanin tv-ohjelmassa esiintyessään Brown halusi taustalle omat soittajansa, ei talon bändiä, joka yleensä veti soul-laulajien taustat. Vimmaisat Papa’s Got a Brand New Bag ja I Feel Good eivät olisi toimineet muiden soittamina.
Elokuva nimenomaan kertoo mustan rytmimusiikin valtavasta kehityksestä muutaman vuoden aikana. Brownin bändi oli avainasemassa, kun funk kehittyi r’n’b:stä ja soulista ja jazzista levytyskelpoiseksi musiikkityyliksi. Pee Wee Ellis paljastaa, kuinka hittibiisi Cold Sweat rakennettiin Miles Davisin So Whatia mukaillen.
Gospel, soul ja primitiivinen viha olivat Brownin kuuluisan huudon raaka-aineet, määrittelee muusikko ?uestlove. Brownin tunteneet kuvailevat häntä yksinäiseksi mieheksi, joka koki kaverillisuuden osoitukset heikkouden merkkeinä. Näyttämisen tarve eli rahan ja vallan himo oli suunnaton. Kun Brown oli ratsastanut kansalaisoikeusliikkeen aallolla, mutta presidentiksi valittiin konservatiivi Nixon, ei laulajaa lainkaan haitannut hypätä tämän kelkkaan.
Samaan aikaan kun suunnilleen keikkapaikan pihalla mellakoitiin, Brown kertoi yleisölle, mikä on todellista black poweria: se, että hän nyt omisti radioaseman, jonka portailla kiillotti kenkiä lapsena. Soittajat kertovat tuttua tarinaa siitä, kuinka Brown käsimerkein näytti heille keikoilla palkkasakon määrän aina kuullessaan soitossa pienimmänkin virheen.
Ehkä dokumentin suurin ongelma on aiheiden runsaus. Esimerkiksi Brownin julkikuvan uhmakas seksuaalisuus jää käsittelemättä, vaikka siinäkin olisi dramaturgiansa: uran varhaisvaihe oli vonkaamisbiisien aikaa ja varsinaisella funk-kaudella meno oli suorasukaisempaa. ”Funk” tarkoittaa yhden määritelmän mukaan panohikeä.
HBO:lla ensi-iltansa saanut dokumentti on tilaustyö ja hieman tasapaksusti televisiomainen verrattuna Gibneyn parhaisiin. Tilaaja on ehkä hieman yllättäen Mick Jaggerin tuotantoyhtiö. Siitä huolimatta Jaggeria ei mitenkään erityisesti nosteta esiin, vaikka hän on yksi haastatelluista.
Loppu on tavallaan tyypillinen kehukavalkadi. Yhdeksän vuotta sitten kuolleen Brownin saavutuksia listataan kuitenkin perustellusti. Ilman häntä ei tosiaan olisi Princeä, eikä Michael Jacksonin lavaesiintyminen olisi ollut mitä oli.
Brownin ja bändin ehkä suurin anti musiikille oli kuitenkin Funky Drummer. Rumpali Clyde Stubblefield kertoo, kuinka hänestä tuo biisi on aivan huono. Se äänitettiin, kun Stubblefield oli lopen väsynyt.
Dokkarissa näytetään, kuinka lukuisat hiphop-biisit perustuvat Funky Drummerista sämplätyille rummuille. Asia jää vähän kesken.
Who Sampled Who -tietokannan mukaan Funky Drummeria on sämplätty noin tuhanteen biisiin. Määrä on varmasti korkeampi, jos lasketaan kaikki sämpläyksistä sämplätyt biisit. Yhdestä biisistä voisi tehdä kokonaisen dokkarin, kun kerran toisestakin rumpubreikistä on melkein puolipitkä sellainen.
Mielelläni näkisin toisenkin Brown-dokkarin, jossa kerrottaisiin laajemmin supertähden tarinan surullisempaa puolta. Toisaalta olennaisin taisi olla tässä, sekä musiikillisesti että ristiriitaisesta persoonasta.
Mr. Dynamite esitetään DocPoint-festivaalilla la 31.1. klo 20 Savoy-teatterissa ja su 1.2. klo 16 Maximissa.