Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Poimintoja DocPoint 2012 -festivaalin ohjelmistosta, osa 2: Catfish ja kysymys totuudesta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 26.1.2012 14:46

DocPointin ohjelmistoon kuuluva Catfish vaikuttaa yhdeltä kaikkien aikojen huikeimmista dokumenteista, ja se vastaanotettiin (ainakin ensin) kiittäen maailmallakin. Tarina alkaa vuoden 2007 lopulla. Elokuvantekijät tutustuvat Facebookin kautta ”Angelaan” ja hänen 8-vuotiaaseen tyttäreensä ”Abbyyn”, joka on aivan uskomattoman lahjakas taidemaalari.

Toisen leffantekijän veli Nev alkaa hieroa netissä suhdetta Abbyn aikuiseen isosiskoon ”Meganiin”. Lopulta veljekset menevät tapaamaan perhettä yllätyksenä, ja hiljalleen kaikki paljastuu merkilliseksi, asteittain laajentuvaksi valheeksi.

Catfish on täynnä kiehtovia elementtejä: sosiaalisen median vaikutus ihmissuhteiden totuudellisuuteen, väitteet ihmelapsesta, dokumentaristin omat tunteet.

Ongelma on siinä, että kaikki on feikkiä, dokumentaristien itsensä kirjoittamaa.

Alusta asti on selvää, että Nev näyttelee kameralle. Se on ihan ok, kameran läsnäolo saa itse kunkin käyttäytymään oudosti.

Miksi tilanteet, kuten Nevin ensimmäinen puhelu Meganille, olisi kuvattu niin, että myös edeltävät, kirkkaat ajatukset olisivat kiinnostaneet veljeä – ennen kuin keississä on mitään erikoista?

Kun tarkemmin katsoo, tilanteet ovat sellaisia, että kaikki on korostunutta, aina tapahtumien ytimessä. Elokuvaa vähänkin enemmän ymmärtävä katsoja näkee heti, että kuvaus on järjetöntä: zoomia pumpataan miten sattuu edestakaisin, mikä paljastaa, että huteruudella haetaan ”hätäistä” ja ”sattumanvaraista” totuusvaikutelmaa. Kukaan, joka tekisi oikeasti dokkaria, ei pumppaisi zoomia. Muka rosoinen välittömyysefekti on tosiasiassa harkittua koreografiaa.

Välillä ihmetyttää, miksi aivan tavanomaisesti alkavia keskusteluja ja nettiselaamisia, joiden kesken tehdään ällistyttäviä löytöjä, on kuvattu kahdella kameralla.

Ja iso lakitekninen kysymys on, kuinka ihmeessä kaikilta kuvatuilta olisi saatu suostumukset siihen, että materiaalia käytetään elokuvaan? Yhdysvalloissa, lakimiesten luvatussa maassa tällaiset seikat ovat erittäin hankalia.

Eli Catfish ei ole totta. Se on dokumentin muotoinen, mutta ei kuvaa oikeaa tapahtumaketjua.

Feikkidokumentti voi olla hyvä – esimerkiksi Joaquin Phoenixin sekoilua pitkälti lavastetusti esittävä I’m Still Here on mainio – ja feikkiyden rajaakin on vaikea vetää. Ainahan dokumenttiin jotain lavastetaan – kameran läsnäolokin väistämättä muuttaa tapahtumaketjua.

Catfishin kiinnostavuus on rakennettu sen ympärille, että sen tarina huikeine käänteineen olisi totta. Mutta kun ei ole.

En tuntenut oloani Catfishin parissa petetyksi muuten kuin sikäli, että toivoin jutussa olevan joku juju. Ei ollut. Se on vain kököhkö fiktiivinen varoitus siitä, että netissä joku voi esiintyä muuna kuin mitä on.

Toki Catfishissa halutessaan voi nähdä arvoa sosiaalisen median kulttuurin kuvauksena ja paitsi varoittavana kertomuksena, myös post-postmodernina teoksena: kertomus nettihuijarista onkin dokkarihuijarien kuje. Enpä tiedä.

Ai niin. Jos mikään muu ei vakuuttaisi Catfishin valheellisuudesta, täytyy mainita Nevin alaselkätatuointi, niin sanottu ”tramp stamp”. Oletteko koskaan nähneet sellaista heteromiehellä (ainoana tatskana)? Sitähän minäkin.

Eilinen kirjoitukseni DocPointin ohjelmistosta tämän linkin takana: Senna, Herzog, unelmia ja säilyketölkkejä

DocPointin sekavat kotisivut

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Sanonpa vaan, että The Heart Is Deceitful Above All Things.

Näin itse elokuvan jokin aika sitten ja täytyy myöntää, että pidin ensin feikkinä ja puolessa välissä ”tajusin”, että aitohan tämä on. Siinä uskossa meni pitkä aika asiaa sen kummemmin pohtimatta (Wikipedia-sivulla elokuvasta puhutaan yhä documentarynä, eikä feikkiyttä ole vahvistettu).

Nyt ajattelen, että feikki mikä feikki, mutta onpa taitavasti rakennettu feikki viitaten elokuvan tarinan ja itse elokuvan paralleeleihin, joita on lueteltu esimerkiksi täällä:
http://www.geekykitschycool.com/2010/09/is-facebook-documentary-movie-catfish.html

Koetin pasteta pääpointit tähän, mutta kommenttini luokiteltiin roskapostiksi, nice :)

Tuolta voi siis lukea erityisesti Parallels 1–4.

Conclusion: Harvinaisen oikeutettu huijaus.

(Luokiteltiin roskapostiksi siis botin toimesta, ei Kallen.)

(Luokiteltiin roskapostiksi siis botin toimesta, ei Kallen.)

Itse diggasin elokuvasta, eikä haitannut juuri ollenkaan että takaraivossa kyti pieni kipinä materiaalin mahdollisesta epäautenttisuudesta. En ollut hirveästi tosin tutustunut leffasta käytyyn debattiin etukäteen (esim. tämän blogin luin elokuvan jälkeen), tiesin vain että joku feikkiys-epäily on olemassa. No,ehkä asiat eivät edenneet sillä tavoin miten elokuvantekijät sen meille esittävät tai ehkä kohtauksia on kuvattu jälkikäteen. Rekonstruointi ei kuitenkaan ole feikkausta: sitä tehdään dokkareissa paljonkin. Tarinahan voi kuitenkin olla tosi – tai ainakin jotain sinne päin.

MY THEORY: Itse luulen niin, että pojat ovat epäilleet Abbyn maalauksia ja koko systeemiä huijaukseksi hyvin varhaisessa vaiheessa ja päättäneet sitten tehdä aiheesta dokumentin – ehkä jopa paljastusdokumentin? Näin ollen he esittävät tiettyjen juttujen (esim. Tennesee Stud ja muut laulut) tulevan heille yllätyksenä, mutta todellisuudessa pitävät yllä esitystä paitsi meille, myös Angelalle. Nettiromanssi Angelan tyttären kanssa vaikutti oudolta koko ajan, sillä vaikka en ns. tramp stampia Nevillä huomannutkaan, hänen habituksensa on niiiin gay, ettei romanssi naisen kanssa vaikuttanut ihan uskottavalta. Mutta sehän ei estä viesteilemästä, varsinkin tilanteessa, jossa porukka on selvillä toisen osapuolen feikkiydestä?

Elokuvantekijät siis huijaavat koko ajan ”huijaria” ja tsekkaavat miten tämä reagoi yhä hankalammin käyviin tilanteisiin, kuten puhelupyyntöihin, yllätysvierailuun jne.

Catfishin epäilyttävin kohtaus, eli yöllinen vierailu farmille, voi olla puhdasta fiktiota dramaattisuuden lisäämiseksi? Ainakaan en millään usko, että kolme nuorta nykiläistä hipsteriä uskaltaisi ajella keskellä yötä tuntemattoman farmin pihaan Michiganissa, hiippailla epäilyttävästi pihamaalla ja tiirailla ikkunasta sisään. Ihmisiä ammutaan tuolla päin vähemmästäkin. TOKI sekin on mahdollista. Erittäin, erittän epätodennäköistä kuitenkin.

Joka tapauksessa on totuus mikä tahansa, Catfish on kiehtova elokuva identiteettihuijaamisesta ja lopulta myös koskettava elokuva yksinäisyydestä. Ehkä olennaista on muistaa se, että vaikka kaikki ei ehkä olekaan sitä miltä näyttää, niin silti mitään ”100% fake” -leimaa ei voi iskeä. Ihmiset (esim. Angela perheineen) ovat kuitenkin todellisia ja oikeasti olemassa. Kait.