Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Poimintoja DocPoint 2012 -festivaalin ohjelmistosta, osa 2: Catfish ja kysymys totuudesta

Blogit Kuvien takaa 26.1.2012 14:46
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

DocPointin ohjelmistoon kuuluva Catfish vaikuttaa yhdeltä kaikkien aikojen huikeimmista dokumenteista, ja se vastaanotettiin (ainakin ensin) kiittäen maailmallakin. Tarina alkaa vuoden 2007 lopulla. Elokuvantekijät tutustuvat Facebookin kautta ”Angelaan” ja hänen 8-vuotiaaseen tyttäreensä ”Abbyyn”, joka on aivan uskomattoman lahjakas taidemaalari.

Toisen leffantekijän veli Nev alkaa hieroa netissä suhdetta Abbyn aikuiseen isosiskoon ”Meganiin”. Lopulta veljekset menevät tapaamaan perhettä yllätyksenä, ja hiljalleen kaikki paljastuu merkilliseksi, asteittain laajentuvaksi valheeksi.

Catfish on täynnä kiehtovia elementtejä: sosiaalisen median vaikutus ihmissuhteiden totuudellisuuteen, väitteet ihmelapsesta, dokumentaristin omat tunteet.

Ongelma on siinä, että kaikki on feikkiä, dokumentaristien itsensä kirjoittamaa.

Alusta asti on selvää, että Nev näyttelee kameralle. Se on ihan ok, kameran läsnäolo saa itse kunkin käyttäytymään oudosti.

Miksi tilanteet, kuten Nevin ensimmäinen puhelu Meganille, olisi kuvattu niin, että myös edeltävät, kirkkaat ajatukset olisivat kiinnostaneet veljeä – ennen kuin keississä on mitään erikoista?

Kun tarkemmin katsoo, tilanteet ovat sellaisia, että kaikki on korostunutta, aina tapahtumien ytimessä. Elokuvaa vähänkin enemmän ymmärtävä katsoja näkee heti, että kuvaus on järjetöntä: zoomia pumpataan miten sattuu edestakaisin, mikä paljastaa, että huteruudella haetaan ”hätäistä” ja ”sattumanvaraista” totuusvaikutelmaa. Kukaan, joka tekisi oikeasti dokkaria, ei pumppaisi zoomia. Muka rosoinen välittömyysefekti on tosiasiassa harkittua koreografiaa.

Välillä ihmetyttää, miksi aivan tavanomaisesti alkavia keskusteluja ja nettiselaamisia, joiden kesken tehdään ällistyttäviä löytöjä, on kuvattu kahdella kameralla.

Ja iso lakitekninen kysymys on, kuinka ihmeessä kaikilta kuvatuilta olisi saatu suostumukset siihen, että materiaalia käytetään elokuvaan? Yhdysvalloissa, lakimiesten luvatussa maassa tällaiset seikat ovat erittäin hankalia.

Eli Catfish ei ole totta. Se on dokumentin muotoinen, mutta ei kuvaa oikeaa tapahtumaketjua.

Feikkidokumentti voi olla hyvä – esimerkiksi Joaquin Phoenixin sekoilua pitkälti lavastetusti esittävä I’m Still Here on mainio – ja feikkiyden rajaakin on vaikea vetää. Ainahan dokumenttiin jotain lavastetaan – kameran läsnäolokin väistämättä muuttaa tapahtumaketjua.

Catfishin kiinnostavuus on rakennettu sen ympärille, että sen tarina huikeine käänteineen olisi totta. Mutta kun ei ole.

En tuntenut oloani Catfishin parissa petetyksi muuten kuin sikäli, että toivoin jutussa olevan joku juju. Ei ollut. Se on vain kököhkö fiktiivinen varoitus siitä, että netissä joku voi esiintyä muuna kuin mitä on.

Toki Catfishissa halutessaan voi nähdä arvoa sosiaalisen median kulttuurin kuvauksena ja paitsi varoittavana kertomuksena, myös post-postmodernina teoksena: kertomus nettihuijarista onkin dokkarihuijarien kuje. Enpä tiedä.

Ai niin. Jos mikään muu ei vakuuttaisi Catfishin valheellisuudesta, täytyy mainita Nevin alaselkätatuointi, niin sanottu ”tramp stamp”. Oletteko koskaan nähneet sellaista heteromiehellä (ainoana tatskana)? Sitähän minäkin.

Eilinen kirjoitukseni DocPointin ohjelmistosta tämän linkin takana: Senna, Herzog, unelmia ja säilyketölkkejä

DocPointin sekavat kotisivut