Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Poikkeuksellista rohkeutta: Tony Dunderfelt ja rikoselokuva Elää ja kuolla L.A.:ssa

Blogit Kuvien takaa 25.8.2010 14:02
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Hesarissa oli pari viikkoa sitten maanantaina juttu, jossa julkisuuden henkilöt kertoivat heidän elämäänsä vaikuttaneista elokuvista. Yksi poiminta nousi persoonallisuudessaan esille.

Juttu oli sitä, mitä tällaiset yleensä ovat: pääosin lempeä yli äyräiden, kertomuksia siitä, kuinka maailmasta opittiin jotain uutta ja kaunista.

Ei, perusteluissa ei ollut sinänsä mitään vikaa.

Helsingin tuleva piispa Irja Askola nosti esiin elokuvan Saariston lapset, koska siinä oli monenlaisia perhemuotoja. Sinikka Nopolaan vaikutuksen teki Yksi lensi yli käenpesän, koska se pisti miettimään, kuka on hullu ja kuka viisas.

Tomi Putaansuu eli Lordi kehui E.T.:tä, koska elokuvateatterielämyksen aikana hän näki isojen miesten itkevän ja tajusi, että se on ok.

Hauskaa, mutta kun itse tein kerran samanlaista juttua, Stefan Wallin valitsi täsmälleen samasta syystä tärkeäksi elokuvakseen Titanicin – tosin hän ei nähnyt sitä 9-vuotiaana, kuten Lordi E.T.:n, vaan aikuisiällä.

Anna Eriksson oli särmikkäämpi: hän intoili draamasta Kuka pelkää Virginia Woolfia, sillä sen päähenkilöt ovat paljon pahempia riitelijöitä ja ristiriitaisempia kuin hän itse.

Ja sitten: psykologi Tony Dunderfelt poimi William Friedkinin vimmaisen ja rankan rikoselokuvan Elää ja kuolla L.A.:ssa.

”Elokuva oli minulle ensimmäinen, jossa väkivalta kuvattiin puhuttelevasti ja psykologisesti – ei mässäilevästi. Minulle filmi antoi voimakkuutta aikana, jolloin olin ihmisenä ajautunut liian kilttiin suuntaan”, Dunderfelt kertoo.

Hän hätkähti filmin varmuutta ja voimakkuutta.

”Miehenä ja itsenäisenä yrittäjänä minun piti löytää itsessäni jokin asetus, joka on voimakas olematta aggressiivinen, itsenäinen olematta itsekäs. Olen katsonut filmin monesti. Sen jälkeen on aina terästäytynyt olo.”

Miksei tosiaan voi olla niin, että tällainen henkilökohtaisesti tärkeä elokuva olisi jotain muuta kuin elämää syleilevä ja lopulta itsestäänselvä / moraalisesti yhdentekevä lussutus tyyliin Il Postino tai Forrest Gump?

Elää ja kuolla L.A.:ssa on tavallaan itsellenikin tärkeä teos – näin sen ensimmäisen televisioesityksen aikaan tammikuussa 1989. Olin 11. Katsoin sen vanhemmiltani salaa. Uskon, että tuolilta pudottava kokemus johti perhosvaikutusmaisesti – ei siis suinkaan ainoana elokuvana – siihen, että ylipäänsä päädyin kirjoittamaan niistä ammatikseni. Mutta Friedkinin teos ei ole koskaan ratkaissut ongelmia elämässäni, vaikka onkin parhaita ikinä.

Mitkä elokuvat ovat sitten tehneet yksityisesti eniten hyvää allekirjoittaneelle?

Kaksi henkilökohtaisesti tärkeää elokuvaa ovat Pekka Lehdon ohjaama Jussi Parviaisen tilitys Yksinteoin, josta imee energiaa asenteella ”minulla sentään menee hyvin”, ja samaan aikaan sekä hypermaskuliininen että ihastuttavan satiirinen Panssarikenraali Patton, josta saan aina suunnatonta terästystä ja iloa, vaikka sivari olenkin, kenties juuri siksi.

Kolmas voimallistaja on Andrzej Zulawskin hysteerinen vieraantumis- ja avioerokuvaus Possession. Hurmoksellistun siitä ehkä tavallaan samoin perustein kuin Lehdon ja Parviaisen tyrmääjästä. Joka katselukerralla paraneva täsmäisku on maailman hienoimpia lähes tuntemattomia elokuvia. Possessionia voi katsoa vaikka vain jonkun kohtauksen mistä vain, ja aina se naulitsee.

Ja Zulawskin kolkon vyörytyksen vastavoima on tietysti Cherbourgin sateenvarjot. Jacques Demyn mestariteosta katsoessa koen aina katarttista onnea tavalla, johon mikään muu elokuva ei pysty.

Onneksi minulta ei kysytty yhtä tärkeää elokuvaa, sillä olisin joutunut listaamaan ainakin nämä neljä.