Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Poikkeuksellista rohkeutta: Tony Dunderfelt ja rikoselokuva Elää ja kuolla L.A.:ssa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 25.8.2010 14:02

Hesarissa oli pari viikkoa sitten maanantaina juttu, jossa julkisuuden henkilöt kertoivat heidän elämäänsä vaikuttaneista elokuvista. Yksi poiminta nousi persoonallisuudessaan esille.

Juttu oli sitä, mitä tällaiset yleensä ovat: pääosin lempeä yli äyräiden, kertomuksia siitä, kuinka maailmasta opittiin jotain uutta ja kaunista.

Ei, perusteluissa ei ollut sinänsä mitään vikaa.

Helsingin tuleva piispa Irja Askola nosti esiin elokuvan Saariston lapset, koska siinä oli monenlaisia perhemuotoja. Sinikka Nopolaan vaikutuksen teki Yksi lensi yli käenpesän, koska se pisti miettimään, kuka on hullu ja kuka viisas.

Tomi Putaansuu eli Lordi kehui E.T.:tä, koska elokuvateatterielämyksen aikana hän näki isojen miesten itkevän ja tajusi, että se on ok.

Hauskaa, mutta kun itse tein kerran samanlaista juttua, Stefan Wallin valitsi täsmälleen samasta syystä tärkeäksi elokuvakseen Titanicin – tosin hän ei nähnyt sitä 9-vuotiaana, kuten Lordi E.T.:n, vaan aikuisiällä.

Anna Eriksson oli särmikkäämpi: hän intoili draamasta Kuka pelkää Virginia Woolfia, sillä sen päähenkilöt ovat paljon pahempia riitelijöitä ja ristiriitaisempia kuin hän itse.

Ja sitten: psykologi Tony Dunderfelt poimi William Friedkinin vimmaisen ja rankan rikoselokuvan Elää ja kuolla L.A.:ssa.

”Elokuva oli minulle ensimmäinen, jossa väkivalta kuvattiin puhuttelevasti ja psykologisesti – ei mässäilevästi. Minulle filmi antoi voimakkuutta aikana, jolloin olin ihmisenä ajautunut liian kilttiin suuntaan”, Dunderfelt kertoo.

Hän hätkähti filmin varmuutta ja voimakkuutta.

”Miehenä ja itsenäisenä yrittäjänä minun piti löytää itsessäni jokin asetus, joka on voimakas olematta aggressiivinen, itsenäinen olematta itsekäs. Olen katsonut filmin monesti. Sen jälkeen on aina terästäytynyt olo.”

Miksei tosiaan voi olla niin, että tällainen henkilökohtaisesti tärkeä elokuva olisi jotain muuta kuin elämää syleilevä ja lopulta itsestäänselvä / moraalisesti yhdentekevä lussutus tyyliin Il Postino tai Forrest Gump?

Elää ja kuolla L.A.:ssa on tavallaan itsellenikin tärkeä teos – näin sen ensimmäisen televisioesityksen aikaan tammikuussa 1989. Olin 11. Katsoin sen vanhemmiltani salaa. Uskon, että tuolilta pudottava kokemus johti perhosvaikutusmaisesti – ei siis suinkaan ainoana elokuvana – siihen, että ylipäänsä päädyin kirjoittamaan niistä ammatikseni. Mutta Friedkinin teos ei ole koskaan ratkaissut ongelmia elämässäni, vaikka onkin parhaita ikinä.

Mitkä elokuvat ovat sitten tehneet yksityisesti eniten hyvää allekirjoittaneelle?

Kaksi henkilökohtaisesti tärkeää elokuvaa ovat Pekka Lehdon ohjaama Jussi Parviaisen tilitys Yksinteoin, josta imee energiaa asenteella ”minulla sentään menee hyvin”, ja samaan aikaan sekä hypermaskuliininen että ihastuttavan satiirinen Panssarikenraali Patton, josta saan aina suunnatonta terästystä ja iloa, vaikka sivari olenkin, kenties juuri siksi.

Kolmas voimallistaja on Andrzej Zulawskin hysteerinen vieraantumis- ja avioerokuvaus Possession. Hurmoksellistun siitä ehkä tavallaan samoin perustein kuin Lehdon ja Parviaisen tyrmääjästä. Joka katselukerralla paraneva täsmäisku on maailman hienoimpia lähes tuntemattomia elokuvia. Possessionia voi katsoa vaikka vain jonkun kohtauksen mistä vain, ja aina se naulitsee.

Ja Zulawskin kolkon vyörytyksen vastavoima on tietysti Cherbourgin sateenvarjot. Jacques Demyn mestariteosta katsoessa koen aina katarttista onnea tavalla, johon mikään muu elokuva ei pysty.

Onneksi minulta ei kysytty yhtä tärkeää elokuvaa, sillä olisin joutunut listaamaan ainakin nämä neljä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Hyvä postaus. Hauskat nuo tsykologin perustelut. Oma voimallistajani on Kuolleitten runoilijoitten seura. Iski 16-v. En uskaltanut katsoa 15 vuoteen uudestaan, ja kävi kuten parhaiden kanssa käy: taika oli tallella. Musiikki on 30 prosenttia elokuvaa. Huonolla musalla pilaa minkä tahansa leffan. Hyvä musa vie katsojan sinne missä leffa näkyy kirkkaammin. J

Hieno artikkeli, kiitos siitä! Kysymyksessähän on kautta aikojen ollut pitkälti tunnemaailman vyöryttämistä.
Tai jopa herättämistä. Suomalaisuus on perinteisyydessään piilottanut kaikki tunteet. Eurooppa ei.
Ensisijaisena kautta vuosikymmenien on listallani ollut aina Cherbourgin sateenvarjot, vaikkakin olin juuri
silloin nippa nappa 16 vuotias (oli kielletty alle 16-vuotiailta), kun ensi kerran Suomessa pääsin sen näke-
mään. Ehkä listallani olisi myös Tango Pariisissa. Yksi vaikuttavimmista ja jopa pitkälti painajaisiakin
aiheuttavana on ollut Kauriinmetsästäjät. En ole voinut vuosienkaan jälkeen edes ajatella katsovani sitä.
Erinomainen ajankuvaus.

Possessionista oltava ehdottomasti samaa mieltä kuin kirjoittaja. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämän elokuvan arvo on vasta alettu ymmärtää ja se tulee nousemaan entisestään seuraavien vuosikymmenten aikana, kun asenteet muuttuvat. Siis hyvin samalla tapaa kun nuorempi polvi kriitikoita tuntuu niin sanotusti tajuavan Gaspar Noén elokuvia helpommin ja pintaa syvemmältä, kun vanha polvi kuittaa hänet lapsellisena homofoobikkona. Zulawski teki (ja ehkä tekee vieläkin, vuosia on tosin jo kulunut) kansainvälistä ja laadukasta mutta murhaavan unohdettua uraa, hätkähdyttävän henkilökohtaisia ja paljaita elokuvia.

Mielestäni tällaisten kysymysten pohtiminen on muutenkin merkittävä osa elokuvaharrastusta, jopa yleissivistystä. Paitsi että se on ajoittain hyödyllistä katsausta jo nähtyihin teoksiin ja omaan makuunsa, se on ehkä se kaikkein konkreettisin hyöty jota tästä touhusta voi itselleen saada, koska se on myös katsaus siihen millainen persoona on. Jos ei osaa sanoa mitkä elokuvat ovat henkilökohtaisesti vaikuttaneet olisi ehkä syytä pohtia harrastuksensa mielekkyyttä, erityisesti jos sitä on jatkunut jo pitkään.

Sátántangó. Sen jälkeen uskoni elokuvaan ja sen mahdollisuuksiin kokee aina boostin.

Hieno blogiteksti taas, kiitos siitä! Ja kysymästä…

Dunderfeltin ”L.A.” oli poikkeuksellinen ja raikas esitys. Itse ilahduin tietysti myös Elena Leeven mainitsemasta Punaisista kengistä, joka on ollut hänen viitoittajanaan ammatinvalinnassa. (Ei varmasti ole ainoa esitystaiteen historiassa…) Kesän Sodankylän festivaaleilla minultakin ystävällisesti kyseltiin, mikä elokuva on hehkuttavin. Kun olin juuri opastanut kaksi englantia puhuvaa neitosta oikeaan jonoon hakemaan lippuja Punaisiin kenkiin, oli valinta helppo: taiteen ja elämän ristiriitoja, väriä ja intohimoa – Punaiset kengät!

Tässä kohden pitää tietysti sanoa, että minähän en taidetta terapeuttisen lohdukkeena pidä, ”taiteella kun ei ole tehtäviä, tehtäviä tehdään toimistossa”… Elokuvienkaan ei välttämättä tarvitse meitä lohduttaa. Mutta eihän se yhtään haittaa, että niillä voimauttava vaikutuskin on siinä sivussa? Epätoivoisinkin teos, kuten Bergmanin Marionettien elämästä tai Käärmeenmuna, on ilmaus toivosta, koska taiteilija on sen jaksanut tehdä. Tosin en tiedä, tarvitseeko meidän katsojina Käärmeenmunan kaltaisista teoksista ihan hirveästi kiittää, vaikka siinäkin toki hetkensä on…

Ja tässä kohden taas lainata Van Morrisonia, joka sanoi eräälle haastattelijalle, että ”Jos luulet, että alan tässä avautumaan tunteistani, niin olet päästäsi vialla.” Mutta mikäs siinä…

Kun Kinnunen mainitsi yhden musikaalin, minulla se olisi Seitsemän veljeksen morsiamet, joka ohittaa mielessäni Singin’ in the Raininkin! Se on teos, johon en koskaan väsy ja kävisi hyvin mallista, miten kaikki elokuvanosaset tukevat toisiaan ja muodostavat kokonaistaideteoksen. Lisäksi elokuva on hemmetin hauska ja visuaalista ilottelua ja liikettä täynnä.

Olisi kiva kuulla Kinnusen perustelut Pekka Lehdon elokuvalle Yksinteoin (1990). Sehän on mieleen jäävä elokuva, jossa Jussi Parviainen avautuu kameralle ja paljastaa yksinäisyytensä, mustasukkaisuutensa ja ex-vaimonsa häiriköinnin sekä sympatiaa että myötähäpeää herättävällä tavalla. Fascinating! Mutta voimauttava? Taitaa olla niin kauan siitä, kun olen sen nähnyt. Joka tapauksessa mielenkiintoinen valinta!

Mutta lyhyesti minun listani:

Canterburyn tarinoita – taas suosikiltani Michael Powellilta (eikä unohdeta Emeric Pressburgeria) filmi, jonka rikkautta, tunnelmaa ja vaikutusta ei voi sanoin selittää, se on enemmän kuin aiheensa ja henkilönsä. Sen alku – vuosisatojen takaisen metsästyshaukan vaihtuminen lennossa sodanaikaiseksi hävittäjäkoneeksi – innosti Kubrickin klassiseen 2001:n sääriluu/avaruusalus –leikkaukseen. Mutta vielä enemmän Canterbury kuvattuna paikkana, sen katedraali ja musiikki, vaikuttavat mystisesti – enkä minä edes erityisemmin välitä mystiikasta. Kyllä minä vielä joku päivä lähden mukaan sinne vuosittaisille kierroksille, joita elokuvan jäljissä järjestetään – Canterburyssä…

Vihreätukkainen poika – Joseph Loseyn tuotannossakin vähälle huomiolle jäänyt debyytti. En yleensä muuta mielipiteitäni – se voi olla puute – mutta tämän näin lapsena, ensimmäisen kerran mustavalkoisena (!), sitten jokunen vuosi pääsin ostamaan dvd:nä – ensimmäinen julkaistiin Suomessa Pan-visionilta, nykyäänkään sitä ei löydy kuin ranskalaisena painoksena – ja elokuva tuntui, jos mahdollista, entistäkin paremmalta, ja monille tulkinnoille avoimelta. Elokuvaan ovat viitanneet viime vuosina ainakin Luhrmann Moulin Rouge!ssa, Spielberg Artificial Intelligencessa – ja vielä erä äskettäin katsomani filmi, joka ei nyt palaudu mieleen. Loputtoman kiehtova teos! Toinen siihen verratava kasvutarina on lähes yhtä maaginen, ja kumma kyllä Fritz Langin uralla yhtä vähälle huomille jäänyt, historiaseikkailu Moonfleet.

Cassavetesin Ensi-ilta (Opening Night) on varsinainen life saver, Gena Rowlandsin pohjamudat voi katsoja kokea by proxy ja nousta alhosta samalla, kun Rowlands ja Cassavetes lavalla ohittavat toisensa ja tarttuvat toistensa kohotettuihin nilkkoihin (älä kysy!). Eipä ihme, että Almódovar on Kaikki äidistäni –elokuvassa – silloin kun Almó vielä teki tärkeitä, hyviä filmejä – kunnioittanut juuri tätä Cassavetesin…. Niin… vähälle huomiolle jäänyttä elokuvaa…

Ja voiko L.A.:n tapainen ”rankka” elokuva sitten voimauttaa? Miksei, onhan katharsis vanha juttu. Minulle sellainen filmi olisi iäti rakastamani Roegin ja Cammellin (okei, ehkä toisin päin, mutta kuitenkin) Performance (suomeksi: Notting Hill 11.17!!!). Näin sen ekan kerran Londoniumissa ja heti oli pakko mennä etsiskelemään kuvauspaikkoja, tarkkaa taloa en kyllä löytänyt. (Teatterissa, kun Mick Jaggerin taiteilijahahmo ilmiintyi kankaalle, tytön ääni huusi: ”I love you!” Se oli sitä aikaa, kun Jagger esiintyi hyvissä elokuvissa ja oli täsmävalinta rooliin – lisäksi musiikki oli ehkä parasta elokuvasoundtrackia, mitä löytyy – hankin sen älppynäkin Sohosta: Memo From Turner, Randy Newman, Jack Nitzsche, Buffy Sainte-Marie, Last Poets…)

Ja toisaalta elokuvalla voi olla jokin ”meditatiivinen” vaikutus. Hyvällä, loistavalla elokuvalla. Kuten Buñuelin Tristana, jota joskus olen pitänyt maailman kauneimpana filminä (tosin Andalusialaista koiraa vielä useammin). Mutta jos kysytte, niin en osaa sanoa tarkalleen miksi, en osaa laittaa sormeani sen paikan päälle… Mutta ehkä se jokin on siinä tekniikan näkymättömyydessä, täydellisessä leikkauksessa, hienovaraisessa, varmassa kameranliikkeessä ja tuskin havaittavassa zoomauksessa Deneuveen…

Samalla tavalla eheyttävä on toisella tavalla täydellinen elokuva, Wellesin Citizen Kane. Jos Tristana olisi lähempänä ”minimalistista” elokuvaa, niin Kane on ”maksimalistinen” (Raymond Durgnatin luonnehdintaa soveltaakseni) – silti vaikutus katsojaan on samantapainen, vavahduttava, värähdyttävä, syvästi tyydyttävä, ilman, että elokuva paljastaa salaisuuttaan – se ei ehkä ole sittenkään vain Deneuve tai ”Rosebud” – tai tulisi useammallakaan katsomiskerralla tyhjiin ammennetuksi.

Mutta mikään lista(ni) ei olisi vilpitön, jollei sillä olisi myös Tourneuria: Stars in My Crown (”Sanan voimalla”, 1950) on yksi Amerikoissa kaikkein rakastetuimpia Jacques Tourneurin filmejä, silti sitä ei ole julkaistu MISSÄÄN vielä dvd:nä! Ja lähes kaikki muut keskeiset Tourneurit on onnistuttu julkimoimaan, ainakin USA:ssa, Ranskassa ja Espanjassakin verraton Gauchojen kuningas (Way of a Gaucho). Mutta ei Stars in My Crownia! Minullakin on vain piraattikopio. Anteeksi, mutta jotkut elokuvat vain on nähtävä hinnalla millä hyvänsä! Taas mystiikkaan: miksi se helppoheikki-Medicine-Man –kohtaus vaikuttaa niin voimakkaasti? En minä tiedä! Michael Powellin tapaan Tourneur tekee elokuvillaan oikeutta sanonnalle, että hänen töissään on sitä ”je ne sais quoi” (enkä tarkoita nyt Jeunet’n Jean-Pierreä ollenkaan!). Tourneur-huuman voi ymmärtää myös helpommin katsottaville löytyvän, myöhäisuran huipennoksen Night of the Demonin katsomalla.

Ehkä tähän loppuun – lupaan! – sopii äskettäin Chris Fujiwaran sivustolta lukemani hänen määritelmänsä, joka liittyy kriitikon etiikkaan. Fujiwara puhui helmikuussa joillain festareilla (en ollut paikalla!) mm. näin:

”Jokaisessa tärkeässä teoksessa on mukana hävittymätöntä outoutta. Mikäli se puuttuu, kyse ei ole työstä, josta voimme vakavasti keskustella esteettisessä merkityksessä. Outous on jotain, mikä pysyy, mitä ei voi helposti kuvata, vielä vähemmän puristaa kaavaan: esimerkkinä Johnny Guitarin leikkausrytmit; yksittäisen otoksen (Bill Douglasin Trilogiassa) kyky paljastaa henkilön luonteenpiirteiden tutkimaton itsepäisyys; tapa, jolla Ozu kuvaa asuntojen tiloja elokuvissa Myöhäinen kevät ja Early Summer niin, että paikat näyttävät kuin katsovan ja odottavan henkilöitä.”

Sille.

Hienoa tekstiä taas kerran.

Ensimmäinen on Erich von Stroheimin Greed. Kerta toisensa jälkeen pysähdyn ihailemaan sitä ehdottomuutta, jolla Stroheim tarinansa esittää – olipa kyseessä sitten originaalileikkaus tai TCM-restaurointi, molemmat versiot toimivat yhtä lujaa. Uskon nimittäin, että suurin osa tarinan henkilöiden kaltaisista ihmisistä joko a) tuhlaa rahat mahdollisimman nopeasti eikä yritä / pysty hankkimaan mitään pysyvää tai b) aloittaa säästämisen, jolle ei ole tolkkua. Ikävuosistaan huolimatta Greed on tarinaltaan ajaton enkä myöskään näe siinä elokuvallisesti mitään, mitä nykykeinoin voitaisiin kertoa yhtään Stroheimia paremmin.

Toinen on Rio Bravo, yksi lapsuuden suosikeista. Erityisen hyvälle mielelle tulen juuri siitä, kuinka niinkin erilaisesta ryhmästä saadaan yhteen hiileen puhaltava joukko, jossa jokainen tukee toisiaan eikä selkäänpuukottajia esiinny. Puhumattakaan loistavasta castingista. En yleensä ole myöskään western-rallatusten ystävä, mutta My Rifle, My Pony and Me toimii.

Kari: juuri eilen luin ”takautumana” tilaamastani kesäkuun Film Commentista Robin Woodin nekrologista, että Rio Bravo oli myös Woodin suosikki. Hän sanoi, että ”se oikeuttaa Hollywood-elokuvan olemassaolon”.

Parviaisen Yksinteoin on kieltämättä energinen. Itselleni tulee mieleen myös muutamia, ei toki samankaltaisia, mutta yhden tai useamman ihmisen intensiivisen ja voimallisen performanssin vuoksi nautinnollisia elokuvia. Aina sellaisen nähtyäni melkein toivon, että pelkästään se energialataus oikeuttaisi kutsumaan kutakin näistä elokuvista täyden kympin mestariteokseksi. Esimerkiksi Dirk Bogarde Basil Deardenin Victimissä tai sekä Willem Dafoe että Charlotte Gainsbourg Lars von Trierin Antichristissä vaikuttavat minuun tällä tavoin.

On jokseenkin epäreilua pyytää mainitsemaan vain yksi elämään vaikuttanut elokuva, sillä se kertoo lopulta kovin vähän ihmisestä, eikä se tässä(kään) tapauksessa kerro myöskään paljoa mainituista elokuvista. Minulle tuottaisi tuskaa, valitsisinko tuommoisessa kyselytilanteessa vaikkapa Dziga Vertovin inspiroivan kuvamatkan, Mies ja elokuvakamera, vai Jim Sharmanin alati sanoinkuvaamatonta iloa tuottavan Rocky Horror Picture Show’n. Jos minulla olisi julkisuuskuva, jonka mukaan olisin sekä leppoisa kansanpersoona, että raivoraitis konservatiivisten arvojen kannattaja, päätyisin luultavasti kuitenkin kehumaan Disney-klassikko Bambia.

Jos sitä vielä toistamiseen pistäisi viestiä kun aloin miettiä tätä aihetta tarkemminkin. Tässä muutamia vaihtoehtoja. Voimauttavat elokuvat ovat filmejä joiden ääreen voi palata kerta kerran jälkeen eivätkä välttämättä niitä kaikkein ”parhaimpia” elokuvia. Nämäkään valinnat eivät siis mielestäni ole välttämättä ohjaajansa loistokkaimpia teoksia, joita suosittelisin jokaiselle ensimmäisenä. Näistä tulee vain mielettömästi poweria.

Miyazakin elokuvat – monikin niistä, mutta itselleni ehkä henkilökohtaisesti merkittävimpänä Kikin lähettipalvelu, jonka kasvamisen ja itsenäistymisen teemat tuovat voimaa aikuisemmallekin ihmiselle elämän karikoissa. Myös elokuvan päättävät ja lopettavat Yumi Arain kappaleet herkistävät mielen. Erityisesti lopun If I Am Surrounded by the Gentleness of Nature, joka tuo tipan linssiin, mutta vahvistaa silti oloa siitä että elämässä tehdyt päätökset ovat vielä ainakin olleet pinnalla pitäviä.

8½ – tärkein elokuvan teosta tehty elokuva ja mielestäni kenen tahansa luovan ja erityisesti luomisen tuskassa kappailleen ihmisen ymmärrettävissä oleva filmi, vaikka samalla valtavan henkilökohtainen teos ohjaajalleen. Voisin katsoa tämän milloin tahansa uudestaan.

Predator – ”This stuff will make you a god damned sexual Tyrannosaurus, just like me.” Tarvitseeko sitä enempää sanoa? Aina tulee hyvä mieli ja vartalo energiaa täyteen. Kaikkien aikojen parhaita toiminta- ja popcorn-elokuvia ja itselleni se the Ultimate Schwarzenegger -elokuva. Herra kun oli lapsuusaikojeni suuri suosikki.

Zeta mainitsi Miehen ja elokuvakameran, jonka voisi katsoa pelkästään erilaisten, oivaltavasti loihdittujen musiikkitaustojen takia vaikka joka päivä. Rio Bravo on kova ehdokas myös, joten pakko peesata siinäkin mielessä.

Aguirre – elokuva jota mietin varmasti useimmiten vapaa-aikanani. Sen ikoniset kohtaukset eivät mielestäni kulu koskaan vaan ovat tarkasteltavissa aina uudelleen. Herzog yleensäkin on tavattoman innostava tekijä ja tämän elokuvista tulee aivan mielettömästi energiaa ja halua uskoa omiin tekemisiinsä. Jos Werner jaksoi raahata laivan yli vuoren tai pelleillä Kinskin kanssa itse tehdyillä puulautoilla kaukana sivilisaatiosta, niin kyllä minä jaksan tiskata!

Play Time – ehkä ainoa elokuva maailmassa, josta voin sanoa sen näyttävän varmasti joka kerta erilaiselta ja siksikin loputtomiin uudestaan katsottava. Sen lisäksi se on täynnä uskoa elämän pieniin asioihin.

The Black Panther Warriors – Rakastan Hongkong-komediaa. Yksi kaikkien aikojen parhaista komedioista silkan idioottimaisen mielipuolisuutensa tähden, erityisesti päin prinkkalaa tehdyillä HK -tekstityksillä. Olen nähnyt tämän jo ties vaikka kuinka monta kertaa, koska olen aina halunnut näyttää tämän uudestaan ja uudestaan elokuvia harrastaville ystäville. Jos haluaa nauraa, tämä on satavarma valinta. Jos seurueessa on joku, joka tätä ei ole nähnyt… uudestaan vain koneeseen ja katsomaan. Myös Chow Yun-Fatin Diary of a Big Man on kova valinta tähän.

Ja sitten vielä kasa muita, kuten Billy Wilderin Yks’ kaks’ kolme!, DePalman The Phantom of the Paradise, Kurosawan lähes koko tuotanto, Frankenheimerin Mantsurian kandidaatti (niin kuumehoureinen filmi, että katsoja latautuu suorastaan vittumaisille kierroksille ja alkaa kävellä rauhattomasti ympäriinsä kun ei osaa pysyä nahoissaan), Tetsuo: rautamies, Priit Pärnin 1892… niin paljon, niin paljon.

Kyllähän elokuvia joihin on rakastunut ja katsellut useasti löytyy kymmeniä, mutta 24-vuoden herkässä iässä nähty Fincherin Fight Club aiheutti suorastaan paradigman muutoksen maailmankuvassani.

Vaikutus oli niin vahva, että vielä kuukausia elokuvan näkemisen jälkeen minulla oli naiivi uskomus, että koko muu maailma jakaa saman näkemyksen eikä elokuvataide palaa enää koskaan entiselleen. :)

Näillä mennään kun maailma paiskoo
– Raoul Walshin Valkoinen hehku (Jimmy Cagney on ihan ylittämätön)
– Mike Leighin Naked (David Thewlisin esittämä David – kaikkien aikojen antisankareita)
– Kim Ki-dukin Viisi vuodenaikaa
– Billy Wilderin Sabrina
– Juzo Itamin Tampopo

Näin nopeasti sanottuna teini-iän voimaelokuvat olivat Easy Rider (se TÄYTYY nähdä ennen täysi-ikäisyyttä, itse näin 13-vuotiaana), Yksi lensi yli käenpesän, Delta-jengi, Rumble Fish ja Girl, Interrupted.

Nykyään kun elämä ja maailma käyvät hermoille niin laitan dvd-soittimeen Big Lebowskin. Sen voimautus on tavallaan antivoimautusta; Fuck it, the Dude abides. Olo helpottuu jo alkutekstien aikana turisevasta kertojanäänestä.

Kuka pelkää Virginia Woolfia on myös yksi suosikkini. Se vimmainen raivoaminen ja vittuilu on jotenkin puhdistavaa.

Dirty Harryt, tottakai.

Barbara Stanwyckin tähdittämät Baby Face ja The Lady Eve hyväilevät älynystyröitä.

Ja Naapurini Totoro tekee yksinkertaisesti hemmetin onnelliseksi.

Jostain syystä nousen aina toisiin sfääreihin Tarkovskin Peilistä.
Sitten saan naisena aina voimaa leffoista joissa nainen pistää menemään, eli Alien, The Net, ja vastaavat. Näiden ei tarvitse olla henkilökohtaisella 100 parasta elokuvaa -listallani. Onpahan vain hauska katsoa.
Blues Brothers on hauska irrottava elokuva. Ja Ghostbusters. Näin nämä nuorena ja olen aina jaksanut katsoa niitä uudelleen.
Juu ja parhaista John Woon klassikoista, etenkin Killer, saa jo tosi adrenaliinit.
His Girl Friday irrottaa parhaat naurut.
Ja Totoro toimii minullakin. Haluaisin oman Totoron.

Seuraa juonipaljastus:
To Live and Die and L.A.n olen katsonut varmaan kymmenisen kertaa. Se on hurjan mielenkiintoinen, koska se jota luulet päähenkiläksi (tämä tyyppi jota esittää CSIn bossia esittävä näyttelijä nuorena) tapetaan kesken kaiken ja se Vukovski onkin oikea päähenkilö. Ja siinä on maailman parhaiten tehty autollatakaa-ajokohtaus. Jota muuten tietoisesti kopsattiin hieman ruotsalaisleffa Mannen från Mallorcaan, joka on myös elokuva, jonka jaksan aina ja aina katsoa uudelleen.

Elää ja kuolla LA:ssa on itsellekin parasta – ja vaikeinta, mitä on.

Muuten:
Chinatown
Nykyaika
Suspiria
Viisi vuodenaikaa
Blue velvet.