Pettymys avaruudessa - Alien: Covenantia vaivaa liian näyttämisen syndrooma
Tänään ensi-iltansa saava Alien: Covenant on uusin osa Alien-elokuvien sarjaan. Ohjaaja on Ridley Scott, joka ohjasi myös aivan ensimmäisen Alienin sekä sarjan viimeisimmän osan, viisi vuotta sitten valmistuneen Prometheuksen.
Tavallaan viihdyttävästä, aika raa’asta, näennäisen filosofisesta ja silti haljun olon jättävästä Covenantista olisi enemmänkin kirjoitettavaa, mutta spoilereita ei voi välttää. Tässä tekstissäkin on spoileri, joka on juonellisesti tavallaan suuri, mutta jonka voi päätellä elokuvasta hyvin varhaisessa vaiheessa – etenkin, jos on nähnyt Prometheuksen.
Keskityn tässä blogimerkinnässä kuitenkin vain yhteen havaintoon.
Alkuperäisen Alienin ja pitkälti myös sen ensimmäisen, James Cameronin ohjaaman jatko-osan Aliensin hirviöiden tehoa ja kauhistuttavuutta korosti salaperäisyys. Vain vähän näytettiin. Katsoja sai arvailla – eli käyttää mielikuvitustaan, jolloin syntyvät ne hirveimmät kauhukuvat ja piinaavin jännitys. Sitä helposti kuvittelee nähneensä jotain sanoinkuvaamatonta, vaikka on nähnyt aika vähän. Nimenomaan Scott pelasi Alienissa tälläisella vuorottelulla taitavasti – ja tietysti rintapurskahduskohtauksen jälkeen katsoja oli valmis pelkäämään jotain vielä pöyristyttävämpää.
Osasyynä hirviöiden piilottelulle oli pitkään elokuvissa – ei siis ainoastaan Alieneissa – ylipäänsä se, että niiden tekeminen uskottavasti mekaanisin tehostein ja nukein oli niin vaikeaa, melkein mahdotonta. Aliensissa Cameron rakensi todella taitavasti toimintajaksoja, joissa kamppailtiin näkymättömiä tai vain vilahtavia olentoja vastaan.
Covenant on sellaista digitehosteajan elokuvaa, jossa voidaan näyttää aivan kaikki, jopa pienen alien-olennon ensiaskeleet suurella tarkkuudella ja tekstuurissa viipyillen. Siistiä? Hirvittävää? Ei vaan, tiedettehän, oikeastaan vähän tylsää.
Tarinakin on niin suurisuuntainen, ettei tarkoitus olekaan edes samastua hahmoihin (jotkut ovat verranneet ajatuksiltaan tylyä Covenantia jopa Scottin The Counseloriin – olisipa käsikirjoitus niin jämäkkä!), vaan kyse on eräänlaisesta splatter-nukketeatterista. Kaikki palvelee kohtalokasta tarinaa, homman nimi kirjaimellisesti on deux ex machina.
Näytöksen jälkeen juttelin kollegoideni kanssa. Havainto siitä, että Scott on vähän kuin Michael Fassbenderin esittämä androidi David – kyyninen ja julma nukkemestari, joka leikkii elävillä työkaluillaan / yleisöllään – lausuttiin pariinkin kertaan.
Myöhemmin oivalsin, että samaan tapaan kuin Davidia vaivaa ns. puhuvan tappajan syndrooma, eli hän lavertelee aikeistaan henkilöille/yleisölle turhan pitkään, myös Scottin pitää näyttää ja esittää osaamistaan ja resurssejaan liikaa. Pitää olla joukkotuhoa, avaruusalukset, kubrickilaisia mielenmaisemahuoneita, mutta myös alienien eri kehitysvaiheita ja tavallaan jopa niiden ”tunteita”.
Näyttää, näyttää, näyttää. Liikaa, liikaa, liikaa.
Siksi Covenant ei ainakaan minusta tunnu olevan samaa sarjaa kuin orgaaniset Alien ja Aliens, vaikka se kuinka niin väittää. Se on Prometheustakin enemmän aivan eri genren ja keinojen elokuva, ei aivan huono, mutta resurssit huomioiden pettymys. Ridley Scott, te ette ole Stanley Kubrick ettekä siksi muutu.