Peppi Kuula merihädässä: tökeröstä Salatut elämät -elokuvasta tuli hitti
Salatuilla elämillä on jopa miljoona katsojaa televisiossa, mutta menestyykö sarjan sivutuotteena kasaan rykäisty elokuvateatteritekele? Näköjään varsin hyvin.
Nightmare – painajainen merellä on huonoimpia suomalaisia elokuvia koskaan. En usko tekijöiden pahastuvan tästä arvioinnista, koska yrittämisen taso on niin läpinäkyvän matalalla – tosin ohjaaja-tuottaja Marko Äijö sanailee lehdistöesitteessä, että nyt rikotaan ”elokuvan tekemisen ikiaikaisia luutumia”.
Elokuva on juurilleen uskollinen, se näyttää venähtäneeltä Salkkari-jaksolta. Siinä on ”kauhujuoni”, jolle koeyleisö, jonka kanssa elokuvan satuin näkemään, nauroi tuon tuostakin.
Kaiken pilkallisen naurun jälkeen lopussa yleisöltä kuultiin muhkeat aplodit. En siis kyennyt arvioimaan, kuinka Salkkari-fanit ottaisivat elokuvan vastaan. Vaikka se olisi hyvä läppä, haluavatko he tosiaan maksaa siitä elokuvalipun verran, yli kymmenen euroa, kun vastineeksi saa vain hieman suurempia älyttömyyksiä kuin itse sarjassa?
Kyllä. Elokuva tuli ensi-iltaan keskiviikkona, ja se sai kahtena ensimmäisenä päivänä peräti 28 751 katsojaa.
Levitysyhtiö FS Filmistä oli jo kuvausvaiheessa arvioitu, että katsojia tulisi jopa enemmän kuin vuoden millekään muulle kotimaiselle. Ihan niin korkealle ei sentään näillä luvuilla nousta. Fanit ryntäävät teattereihin heti ja käyrä laskee pian. Yli 100 000 mennään silti melko varmasti.
Varsinainen elokuva-arvioni on tänään ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä. Elokuvasta ja meidän yli kolmikymppisten vaikeudesta ymmärtää Salkkarien katsomisen logiikkaa kirjoitti erittäin hyvin Tero Kartastenpää Lily-palstalleen.
”Ihminen voi kokea useita tunteita samaan aikaan, pilkkaa ja sympatiaa”, Kartastenpää kuvailee.
”Kun johtava tsirpana Peppi Kuula hermoilee porealtaassa, mihin hänen laivakaverinsa Oona on kadonnut, ei katsoja voi kuin nauraa Pepille ja samalla huolestua Pepin kanssa.
Salatut elämät ei olisi voinut olla menestys 1970-luvulla. Ylikierroksille pumpattu sosiaaliroska olisi hyllytetty epäuskottavana ja turmelevana. Wanha sukupolvi ei olisi ymmärtänyt monitulkintaista katselutapaa.”
Mutta miten elokuvaa markkinoitiin toimittajille?
”Kehen luottaa kun ei voi luottaa kehenkään”, kuuluu mainoslause, ja samalla paradoksitasolla mennään paitsi elokuvassa, myös sen poikkeuksellisen hauskassa lehdistöesitteessä, josta seuraavat lainaukset. Siellä muun muassa kerrotaan näin: ”elokuvassa on vain yksi studiossa kuvattu kohtaus, joka on jaettu kahdeksi.”
En minäkään ymmärrä.
Vaikeuksiakin kohdattiin.
”Käytettävissä olevat keinot eivät riittäneet pysäyttämään kahta iloisesti hymyilevää japanilaisturistia, jotka kävelivät keskelle täydellistä kuvaustilannetta kameran käydessä ja näyttelijöiden antaessa kaikkensa. Onneksi on keksitty digitaalinen kuvan jälkikäsittely.”
Onkohan Salkkarien historiassa ikinä kuvattu kohtausta uudelleen? Ainakaan nyt ei siis tarvinnut.
Siitä yrittämisen tasosta vielä. Lehdistöesitteen ”Taustatietoa tuotannosta” -osuus päättyy seuraaviin sanoihin, ja minulla ei ole lisättävää.
”Elokuvan aikataulu ideasta ensi-iltaan oli yksitoista kuukautta. Samassa ajassa toteutimme myös 180 kappaletta 21 minuutin mittaisia Salatut elämät -jaksoja. Voimme siis todeta, että 75-minuuttisen elokuvan kokonaisaikataulu oli suorastaan ruhtinaallinen.”
Toisin sanoen nyt tehdään historiaa siinä, kuinka halvalla on saatu aikaan menestyselokuva. Nightmaren budjetti oli noin 500 000 euroa, mikä jälkeä katsellessa kuulostaa tosi korkealta.