Parhaista parhaat elokuvat – no, ainakin melkein
Cannesin elokuvajuhlan ja suoratoistopalvelu Netflixin taannoinen yhteenotto herätti keskustelua. Eräs argumentti kuului, että 71-vuotias ranskalainen tapahtuma Cannes edustaa historiaa ja amerikkalainen digitaalinen tilauspalvelu Netflix taas tulevaisuutta.
Mitä konkreettisiin rahavirtoihin tulee, ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Elokuvateatterien bisnes ei kasva maailmanlaajuisesti samalla voimalla kuin Netflix, jonka markkina-arvo on vuoden aikana noin kaksinkertaistunut ja hankintabudjetti paukkuu miljardeissa.
Cannes on kuitenkin elokuvafestivaalien keisari, eikä sen asema ole mitenkään horjumassa. Cannesilla on varaa valita ja varaa sanoa Netflixille ei.
Festivaalien keskuudessa Cannes on aivan ylivoimainen. Menen sinne taas parin viikon kuluttua suurella ilolla, vaikka festarin 12 päivää ovat järjetöntä rallia aamusta yöhön. Järjettömyys johtuu siitä, että Cannesissa et halua missata mitään.
Ranskassa Cannesin elokuvafestivaalia seurataan kuin penkkiurheilua. Paikan päältä on joka ilta suoria televisiolähetyksiä. Tähdillä on vetovoimaa, mutta puhe on elokuvista.
Millään festivaalilla ei nähdä ainoastaan laatunsa vuoksi kilpasarjaan nostettuja elokuvia. Kulisseissa on aina alan politiikkaa ja valtasuhteita sekä tietysti makuasioita. (Kotimaasta on aina kiintiömäärä teoksia, mikä näkyy kurjimmin Venetsiassa; eri puolilta maailmaa pitää olla elokuvia; sekä Berliini että Cannes ovat selvästi suosineet kotimaittensa tiettyjä suuria elokuvien myyntiyhtiöitä, ensimainittu Match Factorya ja jälkimmäinen Wild Bunchia.) Toronton sinänsä tärkeää festaria ei voi tähän joukkoon liittää, koska siellä jos jossain puhuu amerikkalainen raha – eikä siellä ole varsinaista kilpasarjaa.
Tarvitaan kuitenkin vain auttava elokuvasivistys, jotta Cannesin kaikissa sarjoissa ymmärtää kunkin elokuvan kohdalta, miksi ne on valittu mukaan. Kilpasarjassa asia vain korostuu. Euroopasta katsottuna kaukaisten maiden elokuvia ei ole poimittu eksotiikkakertoimella vaan laatu edellä. Cannesissa on aina mukana muutamia provokaatioita, mutta ei itsetarkoituksellisesti, vaan ymmärrettävin perustein – taiteesta ei tingitä.
Berlinaleen verrattuna kilpasarjan elokuvien taso on eri maailmasta. Yhtään liioittelematta Berlinalen kilpailun pari parasta elokuvaa ovat sitä tasoa, että pääsisivät Cannesin kilpasarjaan. (Ero on korostunut 2000-luvun aikana, kun Kultaisen karhun hyötyarvo on laskenut ja kaikki haluavat mielummin Cannesiin.) Venetsian kilpasarjan taso on noussut, mutta osa sen leffoista on entisten mestarien höpsöjenkin uutuuksien pakkoesittelyä.
Suuri osa Cannesin kärkielokuvista on todellisia Tapauksia, joista kukin yksinään olisi Berliinissä tai Venetsiassa todennäköisesti vuoden kattauksen kovin pläjäys – tänä vuonna esimerkiksi uusi Lars von Trier, Nuri Bilge Ceylan, Asghar Farhadi, Pawel Pawlikowski tai vaikka Jafar Panahi. Miksei Spike Leekin.
(Cannesin jurysta vain sen verran, että kunakin vuonna sen jäsenistä useimmat kelpaisivat Berliinin tai Venetsian juryn puheenjohtajiksi eli keulakuviksi.)
Kun tekijöiden ja osaamisen ja tuomaristonkin taso on niin korkea, Kultainen palmu on enemmän kuin yksi eurooppalainen elokuvapalkinto. Sitä todella arvostetaan. Sillä todella myydään leffaa.
Festivaalipalkintojen ja niitä seuranneen levityksen laajuuden vertaileminen on hankalaa, koska kullakin festivaalilla tuntuu olevan selkeät painotuksensa, esimerkiksi Berliinissä poltiikka ja Cannesissa, heh, yksinkertaisesti taitavampien tekijöiden elokuvat. 2000-luvulla Kultaisen palmun voittaneista elokuvista vain kolme ei tullut Suomessa levitykseen. Berlinalen Kultaisen karhun voittaneista kymmenen (siis yli puolet) ei tullut, Venetsian Kultaisen leijonan voittajista seitsemän ei tullut. (Kieltämättä vertailua tekee vaikeaksi sekin, että Cannes on aavistuksen verran enemmän suosinut englanninkielistä elokuvaa – ehkä siksi, että se saa parhaita päältä myös kaupallisimmilta tuottajatahoilta.)
Mikä parasta, Cannes todellakin uudistuu, vaikka teknologiakulmasta katsova ei sitä ehkä ymmärrä.
Tänä vuonna kilpasarjan 21 ohjaajasta peräti kymmenen on ensikertalaisia kilpasarjassa. Näistä kymmenestä kaksi on sellaisia, jotka olisivat erittäin hyvinkin voineet jo olla kisaamassa Kultaisesta palmusta (Kultaisen karhun ja Kultaisen leijonan voittaja Panahi ja Oscar-voittaja Pawlikowski), mutta muut kahdeksan ovat jossain määrin yllättäjiä.
Siitä voi esittää aiheellista kritiikkiä, että 21 ohjaajasta vain kolme on naisia. Toisaalta suurista ranskalaisohjaajasuosikeista, joilla on uusia elokuviaan valmiina, ei kilpasarjaan päätynyt nyt ketään, jos (sveitsiläistä) Jean-Luc Godardia ei lasketa.
Cannes rakentaa elokuvataiteen uutta Pantheonia, jolle siis tänä vuonna nousee kahdeksan uutta nimeä Nadine Labakista Yann Gonzaleziin. Sori vaan, siihen ei Netflix kaupallisine intresseineen ainakaan vielä pysty.