Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Parasta Cannesissa: The Florida Project

Blogit Kuvien takaa 25.5.2017 19:00
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Cannesin festivaalia on jäljellä kolme esityspäivää. Voimakkain kokemus on löytynyt kilpasarjan ulkopuolelta, Director’s Fortnight -esityssarjasta. Vaikka ehdin kilpailun erästäkin teosta lusiessa jo miettimään, että pidänköhän sittenkään elokuvista, The Florida Projectin subtrooppinen neorealismi kirkasti mielen ja sydämen.

Nimi sisältää kaksoismerkityksen: [a] tämä on elämää eräänlaisessa slummissa (project), [b] Disney World kaikkine hotelleineen oli mikkihiirifirman sisäisessä kielenkäytössä alkujaan ”The Florida Project”.

Sean Bakerin elokuva kertoo ihmisistä, etenkin työttömästä äidistä ja tyttärestä floridalaisessa motellissa ja auringonpaahteessa aivan Disney Worldin naapurissa. Aiheena on rimpuileva elämä sinänsä, kehyksenä amerikkalainen köyhyys ja tyylilajina energinen ja iloinen naturalismi.

Bakerin kuvissa on syke, joka onnistui tärkeässä ja harvinaisessa: se sai unohtamaan, ettei tämä ole totta. Miten voi olla näin valoisaa ja traagista samaan aikaan!

Willem Dafoe tekee motellin pomona ja lasten isähahmona upean (ja pitkästä aikaa lempeän) roolin, mutta varsinaisia yllättäjiä ovat kuvausten aikaan 6-vuotias Brooklynn Prince ja kameran edessä ensikertalainen Brie Vinaite, jotka esittävät villiä tytärtä ja moniongelmaista, mutta sosiopaattisesta käytöksestään huolimatta sympaattista äitiä. Baker ei koskaan moralisoi. Elokuvan äiti on ”huono”, ja silti hän on tyttärelleen paras äiti.

Ääneen asiaa ei sanota, mutta The Florida Project on myös vahvasti poliittinen. Mitä Yhdysvaltojen perustuslain määrittämä oikeus ”vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun” oikeastaan tarkoittaakaan? Kysymys on suurena maisemana kuvien ja dialogin taustalla, yhtä vankkumattomana kuin Disney Worldin huvipuistounelma helikopterikenttineen tämän rähjäisen motellin takana.

Pohjimmiltaan The Florida Project on surullinen, mutta sitä ei oikeastaan ehdi ajatella ennen unenomaista loppujaksoa, joka sai ainakin allekirjoittaneen itkemään estoitta.

Eikä sekään ollut alleviivaavaa manipulointia, mitä nyt vain melankolisinta, mitä olen tänä vuonna valkokankaalla nähnyt. Toivottavasti tämä ihana ja satuttava elokuva saadaan Suomen valkokankaille.