Pamela Tolan ja Pihla Viitalan debyyttiohjaus Elma ja Liisa - sympaattista vai turhamaista elokuvaa?

Eilen tuli ihan valkokangasensi-iltaan Elma ja Liisa, kotimainen 45-minuuttinen lyhytelokuva. Se sai hullun paljon medianäkyvyyttä ottaen huomioon, millainen raakile on kyseessä.

Minulta kysyttiin Iltalehden Leffaraatia varten tähtiä elokuvalle. En keksinyt syytä, miksi olisin antanut yhtä enempää.

Joo, pitäisi varmaan olla kannustava, kun kyseessä on debyyttiohjaus. Mutta elokuva on yhden idean juttu, eikä kovin kantavan idean.

Kuten nimestä voinee päätellä, inspiraationa on toiminut Thelma & Louise. Tässäkin naiset ajelevat päämäärättä autolla ja tekevät hetken mielijohteesta asioita. Miksi? On tarve paeta jotain. Mitä? No jotain.

Mieleen tuli varhaisteinielokuva Sisko tahtoisin jäädä, jossa tuhma tumma tyttö vie kilttiä blondia tyttöä pahoille teille, kunnes jälkimmäinen tulee järkiinsä. Se oli valtavasti parempi.

Tie-elokuvasta on nyt siis kyse, muuten tyylilaji on määrittelemätön. Puoleen väliin asti piti miettiä, onko tämä nyt jotain vakavaa vai leikkiä. Ilmeisesti ensinmainittua, vaikka jälkimmäiseltä näytti.

Motiiveja ei hahmoilla oikein ole enempää, kuin mitä lopussa sanotaan ääneen: toinen on pahanlaatuinen sekoilija, toinen ei sittenkään.

Dramaturgiaa ei ole. Elokuva alkoi ikään kuin ei-minkään keskeltä ja myös päättyi – lopputekstit alkoivat – hetkellä, jolloin olin täysin irti sen otteesta. Huomasin, että nyt se ikään kuin lähti alta. O-ou.

Huonompaakin elokuvateattereissa menee. Elma & Liisa oli toki kiinnostavampi kuin juuri sitä ennen pressinäytöksenä esitetty teinitieteissotku I Am Number Four.

Myöhemmin mieleen juolahti iso kysymys.

Ymmärtävätkö Pamela Tola ja Pihla Viitala, että tämä elokuva päätyi elokuvateatterihin ainoastaan siksi, että se on heidän – kahden erittäin suositun näyttelijän – tekemä?

Paitsi menestyneitä, Tola ja Viitala ovat taitavia näyttelijöitä. Tämän teoksen perusteella en povaa heille ohjaajanuraa – mutta kyse voi hyvin olla enemmän itsekritiikin kuin taitojen puutteesta. Elma ja Liisa varmasti näyttäytyy tekijöiden kavereille symppiksenä, mutta onhan se ilmiselvästi sitä mitä englanninkielisessä maailmassa kutsutaan vanity-projektiksi: näytetään, että me muutenkin suositut osataan tehdä tätäkin (ohjata), vaikka ei tosiasiassa edes osata. Siksi kirjoitan kovaa tekstiä. Amatöörimäisesti kirjoitettu ja ohjattu lyhäri on asetettu levityksessä huolella tehtyjen pitkien elokuvien rinnalle, maksavien katsojien eteen. Muussa kontekstissa siihen voisi suhtautua paljon lempeämmin ja ymmärtävämmin.

Ehkä lieventäväksi asianhaaraksi voi laittaa seikan, joka vie ”ohjaajan sanasta” elokuvan nettisivuilla peräti kolmanneksen:

”Varsinkin puuvustuksesta ja rekvisiitasta huolehtiminen osoittautui luultua haastavammaksi. Olisi ehkä kannattanut esimerkiksi pitää roolihenkilöillä vain yhdet vaatteet, mutta ei – elokuvamme hahmot vaihtoivat vaatteita yhtenään. Aina olivat sukkahousut, kengät tai paidat hukassa, sormuksista ja pikkurekvisiitasta puhumattakaan.”

Kai ohjaaminen on hankalaa, jos tuollaiset tilpehööriseikat vievät keskittymisen.

Niin tai näin, tie on joka tapauksessa vielä pitkä.