Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Pamela Tolan ja Pihla Viitalan debyyttiohjaus Elma ja Liisa – sympaattista vai turhamaista elokuvaa?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 9.4.2011 09:31

Eilen tuli ihan valkokangasensi-iltaan Elma ja Liisa, kotimainen 45-minuuttinen lyhytelokuva. Se sai hullun paljon medianäkyvyyttä ottaen huomioon, millainen raakile on kyseessä.

Minulta kysyttiin Iltalehden Leffaraatia varten tähtiä elokuvalle. En keksinyt syytä, miksi olisin antanut yhtä enempää.

Joo, pitäisi varmaan olla kannustava, kun kyseessä on debyyttiohjaus. Mutta elokuva on yhden idean juttu, eikä kovin kantavan idean.

Kuten nimestä voinee päätellä, inspiraationa on toiminut Thelma & Louise. Tässäkin naiset ajelevat päämäärättä autolla ja tekevät hetken mielijohteesta asioita. Miksi? On tarve paeta jotain. Mitä? No jotain.

Mieleen tuli varhaisteinielokuva Sisko tahtoisin jäädä, jossa tuhma tumma tyttö vie kilttiä blondia tyttöä pahoille teille, kunnes jälkimmäinen tulee järkiinsä. Se oli valtavasti parempi.

Tie-elokuvasta on nyt siis kyse, muuten tyylilaji on määrittelemätön. Puoleen väliin asti piti miettiä, onko tämä nyt jotain vakavaa vai leikkiä. Ilmeisesti ensinmainittua, vaikka jälkimmäiseltä näytti.

Motiiveja ei hahmoilla oikein ole enempää, kuin mitä lopussa sanotaan ääneen: toinen on pahanlaatuinen sekoilija, toinen ei sittenkään.

Dramaturgiaa ei ole. Elokuva alkoi ikään kuin ei-minkään keskeltä ja myös päättyi – lopputekstit alkoivat – hetkellä, jolloin olin täysin irti sen otteesta. Huomasin, että nyt se ikään kuin lähti alta. O-ou.

Huonompaakin elokuvateattereissa menee. Elma & Liisa oli toki kiinnostavampi kuin juuri sitä ennen pressinäytöksenä esitetty teinitieteissotku I Am Number Four.

Myöhemmin mieleen juolahti iso kysymys.

Ymmärtävätkö Pamela Tola ja Pihla Viitala, että tämä elokuva päätyi elokuvateatterihin ainoastaan siksi, että se on heidän – kahden erittäin suositun näyttelijän – tekemä?

Paitsi menestyneitä, Tola ja Viitala ovat taitavia näyttelijöitä. Tämän teoksen perusteella en povaa heille ohjaajanuraa – mutta kyse voi hyvin olla enemmän itsekritiikin kuin taitojen puutteesta. Elma ja Liisa varmasti näyttäytyy tekijöiden kavereille symppiksenä, mutta onhan se ilmiselvästi sitä mitä englanninkielisessä maailmassa kutsutaan vanity-projektiksi: näytetään, että me muutenkin suositut osataan tehdä tätäkin (ohjata), vaikka ei tosiasiassa edes osata. Siksi kirjoitan kovaa tekstiä. Amatöörimäisesti kirjoitettu ja ohjattu lyhäri on asetettu levityksessä huolella tehtyjen pitkien elokuvien rinnalle, maksavien katsojien eteen. Muussa kontekstissa siihen voisi suhtautua paljon lempeämmin ja ymmärtävämmin.

Ehkä lieventäväksi asianhaaraksi voi laittaa seikan, joka vie ”ohjaajan sanasta” elokuvan nettisivuilla peräti kolmanneksen:

”Varsinkin puuvustuksesta ja rekvisiitasta huolehtiminen osoittautui luultua haastavammaksi. Olisi ehkä kannattanut esimerkiksi pitää roolihenkilöillä vain yhdet vaatteet, mutta ei – elokuvamme hahmot vaihtoivat vaatteita yhtenään. Aina olivat sukkahousut, kengät tai paidat hukassa, sormuksista ja pikkurekvisiitasta puhumattakaan.”

Kai ohjaaminen on hankalaa, jos tuollaiset tilpehööriseikat vievät keskittymisen.

Niin tai näin, tie on joka tapauksessa vielä pitkä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Heh, virkistävää lukea vähemmän silkkihansikkaista kritiikkia tuosta.

Sympatia ja meriittien nostaminen nyt ovat muutenkin aika hukassa suomalaisessa elokuvakritiikissä!

”Sympatia ja meriittien nostaminen nyt ovat muutenkin aika hukassa suomalaisessa elokuvakritiikissä!”

Ehdotus: katso tämä ”elokuva” ja tule sitten listaamaan sen ”meriitit”…

Myös Sisko oli elokuva, joka sai turhan paljon sitä sympatiaa hyvistä aikomuksista. Ja Elokuuhan on Sisko pojille…

Hannu, kaikki eivät voi tehdä väsyneitä ideattomia Dardenne-pastisseja Taulukauppiaitten tapaan.

Elma ja Liisa on vastaisku juonielokuvan ylivallalle ja hyvä niin!

Mielestäni Film-o-Holicin arvostelu oli myös hyvä. Melkoista tuubaahan tämä pätkä on ja teattereihin asti päästiin nimenomaan tekijöiden nimien vuoksi.

Ai vastaisku juonielokuvan ylivallalle – hah.

Kuka kertoisi Pamelalle ja Pihlalle, että lyhytelokuva ei ole että otetaan pitkän elokuvan ainekset ja rassataan niistä läpällä kasaan jotain kehittelemätöntä, sekavaa ja karkeaa.

Hoh: ”väsyneitä ideattomia Dardenne-pastisseja Taulukauppiaitten tapaan.
Elma ja Liisa on vastaisku juonielokuvan ylivallalle ja hyvä niin!”

Käsittämättömän ristiriitainen kommentti. Haukut toista elokuvaa ”ideattomaksi pastissiksi” vaikkakin Thelma ja Louise roadmovie vastaiskuna juonielokuvalle- kuulostaa juurikin siltä.

Itse pidän molemmista juuri niiden tavan vuoksi käsitellä juonta ja sisältöä. etäisen sukulaisuuden vuoksi ne on kiinnostava rinnastaa, olkoonkin että kuvallinen tyyli keskittyy kertomaan eri asioita.

mutta eikös ylellä ja elokuvasäätiöllä ollut yhteisprojekti novellielokuvista ? olisiko tää yksi niistä ?

”Tiikeri kirjoitti:
mutta eikös ylellä ja elokuvasäätiöllä ollut yhteisprojekti novellielokuvista ? olisiko tää yksi niistä ?”
– Novellielokuvahanke loppui jo 2009.

Entäs sitten Elokuu? Siinä toinen yhden tähden elokuva. Harlekiini-sarjan juoni, naispääosanesittäjän R- ja S-vialla ryyditetystä peruna suussa -mukelluksesta ei saa selvää kuin ruotsinkielisiä tekstejä lukemalla. Puhumattakaan hänen näyttelijäntaidoistaan, jotka aiheuttivat lähinnä myötähäpeää.

Ihmettelen, kuka SESllä näille räpellyksille tuotantotukea myöntää.

En osaa ottaa kantaa Elmaan ja Liisaan kun en ole sitä nähnyt mutta olin hieman epäilevällä kannalla alusta lähtien. Olisi hienoa jos kirjoittaisit Elokuusta.

Minustakin on outoa, että tällä palstalla ei ole lainkaan käsitelty Elokuuta, vaikka yleensä täällä ruoditaan kotimaiset uutuudet puolesta ja vastaan hyvin tarkkaan.

Olen kirjoittanut Elokuusta arvion Suomen Kuvalehteen – siis lehteen. Kirjoitan blogiini kyllä pian aihetta sivuten.

”Minustakin on outoa, että tällä palstalla ei ole lainkaan käsitelty Elokuuta, vaikka yleensä täällä ruoditaan kotimaiset uutuudet puolesta ja vastaan hyvin tarkkaan.”

Tuota noin, tämän vuoden kahdeksasta (8) kotimaisesta ensi-illasta ennen Elokuuta olen kirjoittanut blogiini yhdestä (1): Vares – pahan suudelmasta. Yleensä tulee blogiin kirjoitettua silloin, kun on jotain erityinen kulma asiaan. SK:sta (lehdestä) voi lukea arvosteluja, tämänkin kevään lähes kaikki pitkät kotimaiset ensi-illat on siellä käsitelty.