He ovat paenneet, impressioiden elokuvaa mukavuusalueen tuolta puolen
He ovat paenneet on suomalaisen elokuvasyksyn tapauksia. Jukka-Pekka Valkeapään elokuva saapui Suomen levitykseen Venetsian ja Toronton festivaalien kautta. Kahdelle A-luokan festarille päässeet kotimaiset elokuvat ovat harvassa.
Meillä katsojamäärä jäi suomalaisen näytelmäelokuvan mittapuulla hyvin matalaksi. Neljän esitysviikon jälkeen elokuva pyörii Helsingissä enää päivänäytöksissä.
He ovat paenneet on jakanut mielipiteitä. Esimerkiksi tuoreimman Filmihullu-lehden arviossa kriitikko Eero Tammi kertoi, ettei kyseessä ole edes teos eikä elokuva, ja antoi ymmärtää, että Valkeapään on syytä lopettaa elokuvien tekeminen. Imagen elokuvakriitikko Anton Vanha-Majamaa arvioi elokuvan blogissaan tulevaksi klassikoksi ja Iltalehden Tuomas Riskala kutsui sitä mestariteokseksi. Viimeksi Nordic Film Days-festivaalilla He ovat paenneet sai kunniamaininnan kilpailtuaan samassa sarjassa Ruben Östlundin ja Roy Anderssonin uutuuksien kanssa.
Keskustelin Johannes Ekholmin kanssa. Hän piti sitä yhtenä parhaista suomalaisista elokuvista.
Ekholm on näytelmäkirjailija ja esitystaiteilija, jonka yhdessä Akse Petterssonin kanssa kirjoittama näytelmä Kaspar Hauser oli viime talven teatteritapaus. Tällä hetkellä Ekholm kirjoittaa uutta näytelmää sekä valmistaa tanssiesitystä osana Nuspirit Everything -kollektiivia.
Puhuimme elokuvan erityislaatuisuudesta ja pohdimme, miksi kotimainen haastavampi elokuva ei löydä katsojia valkokankaalla.
JE: He ovat paenneet on elokuva, josta pidin todella paljon, koska se luottaa katsojan kykyyn arvioida näkemäänsä itse. Se on suomalaisessa elokuvassa valitettavan harvinaista.
KK: Miten tämä ilmenee? Avaatko tätä poikkeuksellisuutta.
JE: Yksi seikka on se, että Suomessa rakastetaan hahmoja. Luodaan hahmo, kirjallisuuteen tai vaikka sketsiviihdeohjelmaan. Sitä sitten seurataan. Jos se itkee, se on totta. Vellotaan tunteissa. Tässä elokuvassa ei ole lainkaan sitä tasoa. Tässä on vain tekoja.
Mua ei kiinnostanut tietää näiden päähenkilöiden elämästä yhtään enempää. Kiinnostavaa oli se, mitä he tekevät. Elokuva oli jopa satumaisella tavalla vain jana tapahtumia.
Sikäli tuli mieleen Only God Forgives. Tämäkin on impressioiden, tapahtumien ja kohtausten elokuvaa.
KK: He ovat paenneet on saanut Suomessa hieman ristiriitaiset arvostelut. Sitä on kritisoitu esimerkiksi siitä, että päähenkilöistä paljastetaan niin vähän.
JE: Elfriede Jelinek sanoi, että psykorealismi on vastenmielistä. Se on helppo ansa, jolla huomio viedään. Siitä seuraa turvallisuuden tunne: koska tiedän tuon henkilön sielusta jotain, hän on tuttu, ja siksi hän saa tehdä mitä vain. Syntyy valheellinen lohtu, että ihmisiä me vaan ollaan. Eli henkilöhahmo, johon samastun, ei ole vastuussa teoistaan, vaan ainoastaan identiteetistään. Samastuttavuudesta.
Jos pointti on se, että olennaista on ymmärtää hahmon identiteetistä joku iso totuus, miksei koko hahmo ole vain lista asioita: hän on tällainen, tällainen, tällainen, pitää tästä, pitää tästä, pitää tästä.
He ovat paenneet ohittaa tämän ongelman. Ei edes puhuta juuri mitään. On tapahtumia.
Kaikki tuodaan tässä elokuvassa katsojan eteen. Ei ole mitään ”arvoituksia”. Olisi mautonta tulkita unikohtauksia jollain freudilaisella käsikirjalla. Koska kaikki annetaan katsojalle, luotetaan myös, että katsoja voi tehdä ajattelutyön itse, näkemänsä perusteella.
KK: Silti elokuvaa on kuvailtu arvoitukselliseksi. Ikään kuin arvoitukselliset elokuvat, kuten jotkut David Lynchin teokset, olisivat eräänlaisia Rubikin kuutioita, joiden tärkein funktio on tulla fiksun katsojan kräkkäämiksi.
JE: Minusta on turha lukea asioita niin, että yksi asia tai tapahtuma symboloisi jotain toista, jotain ”todempaa”. Että pitäisi ymmärtää joku ulkopuolinen viittaussuhde, jotta voi ymmärtää mistä on kyse. Sellaiset arvoitukset ovat typeriä. Minusta taideteosta pitää pystyä tarkastelemaan ”litteästi”, sen mukaan mitä siinä konkreettisesti on esillä.
KK: Tulivatko tunteet pintaan?
JE: Sen jälkeen kun tyttö ja poika pakenevat laitoksesta, rupesin itkemään, koska kohtaus joka lopussa näytetään, on minulle unelma joka nimenomaan ei tapahtunut. Se toimi kuin teatterin näyttämöllä hetki, jolloin näyttelijä ei itke vaan pidättelee tunnetta. Se iskee ja tuntuu aivan toisella voimalla kuin esitetty tunne, se että näyttelijä siinä vaan itkisi.
Tässä tilanteen toivottomuus jätetään katsojan omaksi havainnoksi ja tulkinnaksi. Se on tosi raju tunne.
KK: Valkeapää on ollut varovainen elokuvien nimisen mainitsemisen suhteen, koska niistä tulee helposti painolastia, referenssejä joihin omaa elokuvaa sitten verrataan. Hän on kuitenkin puhunut Lumikuningattaresta. Minulle selkein yhteys syntyi Räsynukkeen.
JE: Yksi mikä tuli mieleen on Nicolas Roegin Walkabout. Siinäkin premissi on, että päähenkilöt heitetään vapaina maailmaan, jossa pitää vaan pärjätä. Siinä se oli luonto.
Mieleen tuli myös pelin maailma: on seikkailu täynnä esteitä, jotka pitää ratkaista. Hae avain, jolla kirstu aukeaa. Tai Raid: Redemption. Pelikenttä ja missio on valmiina, katsot miten sitä selvitetään.
KK: Elämän voi pelkistää saduksi tai peliksi.
JE: Fiilis tulee myös siitä, että hahmoista ei tiedä paljoa, ja silti heihin samastuu. Eihän jossain Commander Keenissäkään tiedä hahmoista mitään inhimillistä, mutta silti voi pelata.
Jos tuota tunnetta avaa lisää, se liittyy myös näyttelijöihin. Sekä pääosien että sivuosien esittäjät ovat aika tuntemattomia, mikä antaa elokuvalle valtavasti lisää pelivaraa. Ei tarvitse haaskata aikaa siihen, että vakuutetaan katsojalle, että nämä ei nyt ole samoja hahmoja kuin siinä tai siinä aiemmassa leffassa tai näytelmässä. Aiempi tuttuus ei sotke palettia.
Tämä koskee myös sivuhenkilöitä. Laitoshoitaja ihan alussa – se oli yliluonnollisen uskottava normaaliudessaan. Joku suomalainen pitkän linjan näyttelijä ei kykenisi samaan. Sen pitäisi antaa valtavan paljon, pyyhkiä edellisiä rooleja, ennen kuin pääsee asiaan.
KK: Betoniyötä ja tätä yhdistää se, ettei ole elokuvista tuttuja näyttelijöitä. Kumpikin on myös hyvin pienen yleisön elokuva. He ovat paenneet on saanut pari tuhatta katsojaa. Elokuvalta odotetaan kasvojen tuttuutta ja proosallista uskottavuutta, joka sekin on ennen kaikkea tuttuutta.
JE: Elokuvateatteriin meno on nykyään oikeastaan aina lempeää pakoa. Ei haluta nähdä jotain kiinnostavaa vaan halutaan irti arjesta. Ei ole mitään tapaa mennä katsomaan taidetta johonkin Tennispalatsiin. Se ei mahdu sinne. Finnkinon mainoslausekin on joku ”jokainen päivä on lomapäivä”.
Elokuvateatteri on Disneyland-tyyppinen lupaus ilosta. Virikkeiden pohjalta tehdään päätös, millainen ilokokemus halutaan. Kun se Tennispalatsi on täysin estetisoitu popcornin, pelikoneiden ja hattaran hedonismilla, ei sen keskelle istu Michael Haneken elokuva.
Sama se on itsellänikin: kun avaa elokuvateatterin oven Tennispalatsissa, ei siinä ole valmiina lukuohjeita erilaiseen elokuvaan. Mutta missä niitä sitten katsoisi, kotona televisioruudulta? Mä olen hyväksynyt sen, katson useimmat elokuvat pimeässä huoneessa ruudulta, yksin ja rauhassa. Siinä on tilaa katsoa.
KK: Visuaaliset elokuvat, kuten He ovat paenneet, kuitenkin tehdään nimenomaan isolle valkokankaalle.
JE: Kyllä. He ovat paenneet sopi elokuvateatteriin todella hyvin. Tämä ei ole mikään ajatusharjoitus vaan jotain, johon mennään ja joka ottaa mukaansa. Mulla vaaran tuntu ja jännitys säilyi.
En todella voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on kai se klassisin taiteen ja viihteen ero. Viihde on pureskeltua. Viihde on catering-toimintaa, tiedetään kulurakenne ja suunnilleen kysyntä ja tarjoillaan tarjottimella tietynkokoiset annokset. Yleensä vetiset perunat ja kalapuikot, mutta toki viihde voi olla hyvääkin, kuten Pizza Hutin pizza.
KK: ”Taide-elokuva” on käsite, jota käytetään erottamaan haastavammat teokset viihteestä. Yleisesti termi ”taide-elokuva” on muuttunut negatiiviseksi.
JE: Heti kun on jotain, mitä ei ihan helposti sulata tai ymmärrä, otetaan esiin taidekortti.
Sitten tätä taidetta pelätään. Kun käsitellään jotain tulkinnanvaraista elokuvaa, vaikka Playta, otetaan pian esiin holhouskortti. Sanotaan, että joku katsoja voisi tehdä johtopäätöksen väärin ja elokuva vahvistaisi hänen stereotypioitaan. Ajatteletko itse niin? Ei, mutta joku muu voi ajatella niin!
Meillä on vallalla tällainen kansallinen ajattelu, että kaikki terävät kulmat pitää katkaista. Jos jokin ei ole selkeää tai proosallista, se on ehkä vaarallista.