Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Oscar-ehdokkuuksista: kuka voittaa, kenen pitäisi voittaa ja missä Drive

Blogit Kuvien takaa 20.2.2012 06:46
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Oscarit jaetaan tämän viikon sunnuntaina. Jo ehdokasasettelusta voi löytää törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia – kuten aina.

Michael Fassbender ei saanut parhaan miespääosan ehdokkuutta. Miksi? Koska AMPASin, tästä eteenpäin akatemian, jäsenet eivät voi hyväksyä päähenkilöä joka masturboi ja ravaa seksiriippuvaisuuden riivaamana surullisesta yhdynnästä toiseen. Fassbenderin rooli Shamessa oli kuitenkin vuoden kirkkaasti parhaita – sitä tuskin voi kiistää, vaikkei pitäisi itse elokuvasta.

”To some degree, less perhaps in recent years, the Academy seems afraid the public will confuse the behavior of nominated characters with their own characters. They don’t want to be seen as sympathizing with masturbators”, kirjoitti Roger Ebert. Amerikkalaiskriitikko on varmasti oikeassa, ja tällaisessa nurkkakuntaisuudessa kiteytyvät Oscar-touhun ongelmat.

Albert Brooksille odotettiin sivurooliehdokkuutta Drivestä, mutta eipäs tullut. Itse olisin nähnyt Driven myös parhaan elokuvan ehdokkaana. Liian väkivaltainen akatemialle, luulisin.

Driven sliipattua travisbickleä esittävälle Ryan Goslingille en samasta syystä edes kuvitellut Oscar-mahdollisuuksia.

Parhaan elokuvan ehdokkaita oli vain yhdeksän viime vuoden kymmenen sijaan. Miksi? Driven ohella Poikani Kevin ja Carnage olisivat olleet päteviä ehdokkaita, rehdissä ja puolueettomassa maailmassa myös ainakin Melancholia.

Meryl Streep oli Rautarouvassa tavallaan vakuuttava, mutta oliko se vuoden paras naispääosarooli – olen aika varma, että Oscar menee Streepille – vai hyvä hämäys ja touhotus? Minusta aika laskelmoivaa, mutta…

Oikeudenmukaisessa maailmassa Tilda Swinton olisi saanut ehdokkuuden elokuvasta Poikani Kevin (Suomen ensi-ilta 20.4.) ja jos minulta kysytään, hän olisi palkinnon myös ansainnut.

Samoin Keira Knightleyn rooli A Dangerous Methodissa (ensi-ilta 13.4.) oli Michelle Williamsin ihankivaa, toki ah niin nostalgista Marilyn-imitaatiota kiinnostavampi. Mutta…

En tiedä, ketkä olivat Carnagen pääosissa tai sivuosissa, kun siinä oli vain neljä näyttelijää. Niin tai näin, Christoph Waltz, Jodie Foster ja Kate Winslet olivat kaikki loistavia (eikä John C. Reilly varsinaisesti yhtään huonompi, rooli vain oli se vähäisin) – elokuva oli kuitenkin auttamattomasti liian rujo akatemialle.

Siitä pidän, että Nader ja Simin: Ero sai myös parhaan käsikirjoituksen ehdokkuuden, ei vain mainintaa parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. Se oli yllättävä tunnustus.

Oikeastaan näistä on ihan turha edes narista. Melacholia oli vuoden parhaita elokuvia, mutta missä kategoriassa masennuksesta melko abstraktisti kertovan maailmanloppuelokuvan olisi voinut kuvitella saavan ehdokkuuksia? Los Angelesissa tällaisesta sanotaan, että ota lääkkeesi, äläkä tyrkytä leffaasi tänne päin.

Törkeintä on, ettei kaikki akatemian siisteysvaatimukset täyttävä Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (ensi-ilta nyt perjantaina) saanut edes parhaan elokuvan ehdokkuutta. En odottaisi niin monimutkaisen – mutta logiikaltaan selkeän – elokuvan lopulta saavan kyseistä tunnustusta, mutta on hassua, ettei se edes kilpaile. (Minusta se on parempi kuin yksikään parhaan elokuvan ehdokkaana oleva teos.)

Fakta on, ettei akatemialle ei kelpaa mikään sovitun ja tutun ulkopuolelta tuleva. Jos et tule Hollywoodista, sinun täytyy nuolla Hollywoodin takapuolta, tai ainakin antaa sellianen kuva.

Ranskalainen tuotanto The Artist on kiva poikkeus. Se on erinomainen elokuva (ensi-ilta 2.3.). Sunnuntaina se tulee kahmimaan tärkeimpiä palkintoja enemmän kuin Martin Scorsesen ehdokkuuskunkku Hugo. Miksi? Koska Hugo vaikuttaa lastenelokuvalta, ja The Artist aikuisten elokuvalta – onhan se jestas mustavalkoinen ja mykkä, kun taas Hugo on diibadaaba-3D!

Tärkeintä akatemialle ovat perinteet. Siksi The Artist, vilpitön mutta myös mutkaton lemmenlaulu vanhan ajan Hollywoodille on asian ytimessä.

Akatemia palkitsee ne, jotka laulavat sen omaa virttä.