Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Onko poliittinen elokuvafestivaali aina radikaali?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 13.11.2009 06:01

Helsingissä on käynnissä elokuvatapahtuma nimeltään Lens Politica, ”yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali”.

Tapahtuman kotisivuilla kerrotaan, että ”festivaaleilla pureudutaan jälleen maailmanpolitiikan kipeimpiin kohtiin.”

Toisin sanoen ohjelmisto koostuu teoksista, joita voisi luonnehtia sangen vasemmistolaisiksi.

American Radical on muotokuva Norman Finkelsteinista, amerikanjuutalaisesta toisinajattelijasta, joka kritisoi rajusti Israelia. Sinne hänellä on porttikieltokin. Kiisteltyä kirjailijaa on pidetty fanaatikkona. (En ole vielä nähnyt elokuvaa.)

Samaa teemaa – antisemitismin kummituksen käyttöä propagandakeinona Israelissa – käsittelee myös laadukas Defamation, joka on nähty jo Ylellä Dokumenttiprojektissa nimellä Salainen sota. (Miksei Lens Politica käytä rinnakkaisena dokumentin suomenkielistä nimeä, kun sellainen kerran on?)

The Shock Doctrine on Michael Winterbottomin ja Matt Whitecrossin dokumenttielokuva, joka kuvittaa Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu -kirjaa. Berliinin festareilla näkemäni dokkari on paljon Kleinin kirjaa ärhäkämpi julistus.

Liikkeellä on juoruja, joiden mukaan Klein olisi halunnut nimensä pois elokuvasta. Näin ei kuitenkaan ole, Klein oikaisee kotisivullaan. Lens Politican järjestäjätkin ovat menneet vipuun – tai uskovat, että väite Kleininkin suututtaneesta superradikaalista asenteesta vetää hyvin katsojia?

Nicaraguan banaaniviljelmien epäkohtia esittelevä Bananas-dokumentti puolestaan on saanut Dolen nostamaan oikeusjutun ohjaajaa vastaan. Dokkari on kiinnostava ja haluan itsekin vielä nähdä sen, mutta taidan odottaa, että se esitetään Dokumenttiprojektissa Ylellä joskus ensi vuonna.

Muiden dokkarien aiheina ovat muun muassa Italian Punaiset prikaatit ja baskiterroristit. Siis raflaavin extreme-politiikka.

Jottei homman nimi jää kenellekään epäselväksi, Apology of a Hit Man -dokumentin kuvaillaan festivaalin omassa tekstissä kiteyttävän ”viisi vuosikymmentä Yhdysvaltojen historiaa: maan kasvun taloudelliseksi maailmanvaltiaaksi ja kuinkas muutenkaan kuin pienempien ja heikompien kustannuksella. — Yksi maapallon miljoonista nylkyreistä on päättänyt parantaa tapansa ja lupaa käyttää loppuelämänsä puhumalla totuuksia siitä, mitä kaikkea yhdysvaltalaisen talousmahdin kasvattamisen eteen on tehty ja miten paljon verta vuodatettu.”

Suuryrityksiä kritisoivasta mediakujeilusta raportoiva The Yes Men Fix the World, joka tulee yhdellä kopiolla Helsingissä myös normaaliin leffateatterilevitykseen tänään, tuntuu lukeutuvan Lens Politican kattauksen tasapainoisimpaan kärkeen. Siinäkin pannaan toki isoa bisnestä halvalla, mutta sentään hauskasti ja oivaltavasti.

Kaikki tapahtuman elokuvat ovat dokumentteja. Kirjoitin tänään ilmestyneeseen Suomen Kuvalehteen jutun siitä, kuinka (etenkin suosituimmista) dokumenttielokuvista on tullut pamfletteja.

Nylkyreitä, punaisia prikaateja, lautasellisia Nicaraguan verta. Lens Politica herättää kysymyksen, onko poliittisen elokuvan tapahtuman pakko olla aina rehvakkaan iradikaalia punalippupaasaamista?

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Millainen olisikaan sitten radikaali oikeistolaisesti suuntautunut poliittinen elokuvafestivaali, mitä tuoreita dokumenttielokuvia siellä esitettäisiin?

Hyvä pointti tuossa yllä! Jos vasemmistolainen radikaali dokkari käsittelee juutalaisuutta ja holokaustia tavalla x, niin olisi ”hauska” tietää, millainen olisi radikaalin oikeistolainen tapa y. Se taitaisi olla jo liian radikaali.

Kyse on tietysti siitä, mikä taho tällaisia tapahtumia järjestää. Koska oikeisto on hyvin pitkälti omaksunut asenteen, jonka mukaan heidän ideologiansa ei ole niinkään politiikkaa, vaan ”tervettä järkeä”, ”realiteettien tunnustamista” yms., jää politiikan poliittisuudesta paasaaminen vasemmiston harteille.

Tero Vainio: eikö silloin saisi tehtyä ihan pätevää oikeistolaista dokumenttielokuvaa siitä, miten hukassa vasemmisto tietyiltä osin on agendansa kanssa. Esim Kinnusen mainitsema Naomi Klein ja hänen edustamansa lähestymistapa olisi helppo silmätikku jollekin sopivan markkinaliberaalille ja globalisaatiomyönteiselle dokumentaristille.

Jos pysähdyt asiaa hetkeksi miettimään, oikeistolaiselle elokuvafestivaalille ei ole tarvetta.

Sitäpaitsi, jos perhdyt edes hetken Bananas-elokuvaan, voitko väittää, ettei elokuva olisi tarpeellinen?

Onhan näitä vastadokumentteja USAssa tehtykin, ainakin Michael Mooren tuotantoon viitaten.

Meriselvitys: ”Millainen olisikaan sitten radikaali oikeistolaisesti suuntautunut poliittinen elokuvafestivaali, mitä tuoreita dokumenttielokuvia siellä esitettäisiin?”

Jo otsikossa kysyn, onko poliittinen elokuvafestivaali aina radikaali. Blogitekstissä kysyn, onko ”poliittinen elokuva” aina äärivasemmalla? Onko se ainoa mahdollisuus? Lens Politicassahan esitetään nimenomaan hyvin radikaalia ohjelmistoa.

Hurja visio tuo penäämäsi radikaalioikeistolainen festari – ja täysin asian vierestä.

Mutta sellainenkin tapahtuma on (ollut): http://www.guardian.co.uk/film/2004/sep/24/festivals

Eugene Jareckin Miksi sodimme käy esimerkistä, jos etsitään poliittista ja yhteiskunnallista, vaikuttamaankin pyrkivää (dokumentti)elokuvaa, joka ei potki agendallaan katsojaa päähän. Vaikka hyvin USA-kriittinenkin on, eikä mitenkään oikeistolainen.

Ei aukea: ”Jos pysähdyt asiaa hetkeksi miettimään, oikeistolaiselle elokuvafestivaalille ei ole tarvetta.”

En ole kuuluttanut tarvetta oikeistolaiselle festivaalille, enkä väittänyt, että vasemmistolainen festari olisi tarpeeton. Mutta kun lukee vaikkapa tuon Apology of a Hit Man -dokkarin kuvauksen, alkaa ihan naurattaa – eihän tuollaista kieltä käytetä kuin jossain Kapinatyöläinen-tyyppisissä anarkistipiireissä. Väistämättä tuollainen leimaa tapahtumaa. ”Nylkyri”, jestas sentään.

Ei aukea: ”Sitäpaitsi, jos perhdyt edes hetken Bananas-elokuvaan, voitko väittää, ettei elokuva olisi tarpeellinen?”

Kuten jo sanoin, se on kiinnostava.

Erittäin hyvä kysymys, tätä on tullut itsekin mietittyä. Vasemmistolaisuus tuntuu olevan laajemminkin sellainen kaikenlaiseen taiteeseen ja kulttuuriin vaadittava ”sisältö”. Ilmiö läpäisee kyllä aika monet elämänalat, yliopistot, lehdistön jne. ja näen kyllä tämän aika ongelmallisena. Se on tietenkin aina vähän hämärää mitä se vasemmistolaisuus sitten on.
Nykyäänhän oikeasti olisi radikaalia olla oikeistolainen taiteilija tai kulttuurinharrastaja. ”Oikeistolaisuus” on hämärä termi sekin, mutta voitaisiin kaiketi puhua konservatiivisuudesta tms.

Jos haetaan tosi populaari esimerkki rikkomaan sääntöä, niin South Parkissa on nälvitty aika kunniakkaasti esim. jenkkien demareita, kaiken muun ohella tosin. Äkkiseltään ei mitään muuta sitten tulekaan mieleen.