Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Olli Immonen vastaa kulttuurin tukemisen kysymyksiin, osa 2: vain historiallinen elokuva ansaitsee tukia

Blogit Kuvien takaa 20.4.2013 10:01
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Suomalaista elokuvaa tuetaan Veikkauksen varoin, koska sen katsotaan edistävän suomalaista kulttuuria. Tuet ylläpitävät teollisuutta, joka tuottaa veroina enemmän kuin kuluttaa julkista rahaa. Perussuomalainen näkökulma elokuvaan on kuitenkin nationalistinen. ”Julkinen kulttuurirahoitus tulisi suunnata ensisijaisesti suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämiseen kansainvälisyyden tyrskeissä. Valtion taiteilija-apurahojen myöntäminen niin kutsutuille postmodernisteille on täten syytä lopettaa”, kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti kolumnissaan.

Tämä on toinen blogimerkintä, joka perustuu elokuvapoliittiseen sähköpostikeskusteluuni Immosen kanssa. Edellinen tässä: Olli Immonen ja elokuva, osa 1.

Mitkä elokuvat edustavat postmodernismia ja millainen elokuva murentaa kansallisylpeyttämme?

”Yleisesti Perussuomalaiset kokevat postmodernismin eduskuntavaaliohjelmamme sekä eduskuntaryhmämme jäsenten tekemien valtiopäivätoimien perusteella yhteiskunnallis-filosofisena aatesuuntana, joka kieltää pysyvien ihanteiden ja totuuksien olemassaolon sekä pyrkii näin yhteisöllisen arvoperustan murentamiseen. Tämä pätee myös postmodernistiseen taiteeseen, jota sävyttää keskenään ristiriitaisten tekniikoiden hyväksikäyttö sekä muun muassa vähemmistöetnisyyden sekä feminismin painottaminen.”

Pysyvien ihanteiden ja totuuksien julistaminen on siis Immosen mukaan taiteen tehtävä.

Ristiriitaisia tekniikoita, no niitä nyt ei kestä erkkikään. Mutta esimerkki karmeasta, julkisin varoin tuetusta postmodernismista olisi kiva saada. Emme sitä saa:

”En ota yksittäisiin teoksiin kantaa niissä ilmentyvien postmodernististen piirteiden näkökulmasta. Monesti kuitenkin erityisesti halvemman tuotannon muka-kantaaottavissa taide-elokuvissa on huomattavissa postmodernistisia tyyli- ja kerrontakeinoja. Tällöin elokuvan tekijä on pyrkinyt erimuotoisella mauttomuudella sekä epätoivottavien elämäntapojen ylitsevuotavalla ymmärtämisellä järkyttämään ihmisiä. Subjektiivisten epämiellyttävien tunnetilojen aikaansaaminen teoksen katsojille onkin keskeisenä motiivina monilla postmodernisteilla.”

(Kahdesta viimeisestä virkkeestä olen täsmälleen samaa mieltä ja rakastan taiteen tuottamia järkytyskokemuksia.)

Andrei Tarkovskin mukaan taide syntyy siitä, että maailmassa on epäkohta. Perussuomalaisen näkemyksen mukaan taiteen pitää peittää epäkohdat. Pahinta on ”nykytaide”.

”Nykytaiteen tuotanto olisi syytä saattaa yksityishenkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Valtiovallan ei pitäisi tukirahoin antaa tekohengitystä sellaiselle kulttuuritarjonnalle, jolla ei ole kansan hyväksyntää eikä kysyntää”, Immonen summaa.

Entä mitä Immonen tarkoittaa kirjoittaessaan, että tuki pitäisi kohdentaa ainoastaan elokuville, jotka vahvistavat suomalaista identiteettiä ja yhteisöllisyyttä?

”Perussuomalaisten kulttuuripolitiikka pyrkii vahvistamaan suomalaista identiteettiä, jotta kansallinen elämänmuotomme saisi sen tarvitsemaa henkistä rakennusainesta. Emme ole puolueena eritelleet eri taiteen lajeihin kohdistuvia politiikkatoimenpide-ehdotuksia, vaan käsittelemme kulttuuripolitiikkaa kokonaisuutena. Elokuvataiteen julkiseen tukemiseen päteekin näin puolueemme linjaus kansallisen hengen korottamisesta postmodernin nykytaiteen tukemisen sijasta.”

Ratkaisu on historiassa.

”Kansallista identiteettiä vahvistavia elokuvia ovat muun muassa Suomen jatkosodan sankaritaistelua valtiollisesta olemassaolosta kuvaavat Rukajärven tie ja Tali-Ihantala. Myös suomalaisen kulttuurillisen sielunmaiseman kuvaaminen elokuvataiteen keinoin voidaan katsoa vahvistavan maamme kansallista eheyttä. Tällöin voidaan nostaa esille esimerkiksi Sibeliusta ja Aleksis Kiveä käsittelevät elokuvat. Härmä ja Rööperi kuvaavat puolestaan hyvin oman aikakautensa paikalliskulttuuria”, Immonen vastaa.

Kaikki hänen esimerkkielokuvansa sijoittuvat menneille vuosikymmenille, tuorein – Rööperi – pääasiassa 1960- ja 1970-luvuille.

Tiedustelin, onko mahdotonta tehdä sellaista perussuomalaista elokuvaa, joka käsittelisi tätä päivää.

Haaste on ilmeisen pirullinen, koska tässä vaiheessa Immonen siirtää vastausvastuun elokuvantekijöille.

”Mikään ei poissulje sitä, että edellä mainitsemiini kriteereihin perustuvaa kansallista identiteettiä vahvistaa elokuvataidetta olisi mahdollista tehdä myös siten, että teosten tapahtumat sijoittuisivat nykyaikaan. Heitänkin tässä pallon ohjaajille, käsikirjoittajille ja rahoittajille, että onko heillä rohkeutta irtautua kansainvälisyys- ja monikulttuurisuustrendistä sekä tuoda suomalaiskansallisuutta enemmän esille elokuvissaan.”

Kolmas osa Olli Immosen kulttuuripoliittisia näkemyksiä maanantaina.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen