Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Olli Immonen vastaa kulttuurin tukemisen kysymyksiin, osa 1: nykyisen kaltaiselta suomalaiselta elokuvalta on poistettava julkiset tuet

Blogit Kuvien takaa 19.4.2013 10:16
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen julkaisi maaliskuussa Ylen sivustolla kolumnin kulttuuripolitiikasta. ”Julkisrahoitteisen taiteen ja kulttuurin on pyrittävä yhteisöllisyyden vahvistamiseen, ei yksilöllisten järkytyskokemusten aiheuttamiseen. Valtion myöntämiä kulttuuritukia olisikin kohdistettava siten, että niillä vahvistetaan suomalaista identiteettiä”, Immonen kirjoitti kolumnissaan, mutta mitä hän tarkoittaa? Kysyin Immoselta asiaa elokuvataiteen näkökulmasta.

Immosen kolumni on tämän linkin takana: Kulttuuripolitiikan vahvistettava suomalaista identiteettiä.

Keskustelimme sähköpostin välityksellä, sillä Immosella oli valiokuntamatkoja muun muassa Kaukoitään.

Kävi ilmi, että Immonen yksinkertaisesti haluaa romuttaa koko suomalaisen elokuvateollisuuden sellaisena kuin se nyt tunnetaan. Hänestä suomalaisen elokuvan ei pitäisi edes kilpailla ”kaupallisten elokuvien” kanssa.

”Suomalaisen julkisin varoin tuetun elokuvataiteen olisi syytä toimia vastapainona angloamerikkalaiselle massapopulaarisuuteen perustavalle elokuvatuotannolle, josta usein puuttuvat täysin sisällölliset syvämerkityksellisyydet”, Immonen kirjoittaa vastauksessaan.

”Julkisen rahoin tuotettujen elokuvien ei tulisikaan pyrkiä kilpailemaan kaupallisen elokuvasektorin kanssa, vaan tähdätä maamme kansallisen eheyden vaalimiseen sekä Suomen kansan sivistämiseen.”

Mutta mitä suomalainen elokuva tänään on?

Suomalainen elokuva elää pitkälti tukien varassa. Kielialue on pieni. Elokuvanteko on kallista: alle miljoonan euron budjetilla ei tehdä elokuvaa, joka vaatii isompia lavasteita ja suuren määrän kuvauspaikkoja.

Elokuvateatterikatsojamäärän osalta tuottajan break even menee 150-200 000 katsojassa. Tämä kuitenkin sisältää myöhemmin kerättävät dvd- ja televisiokorvaukset, sillä jos leffateatterilippu maksaa kymmenisen euroa, siitä tuottajalle palautuu vain kolmisen euroa.

Ilman tukea ei elokuvia käytännössä uskalleta tehdä. Riskit ovat niin suuret, ettei yksityistä rahaa Suomessa elokuviin heru. Robin -laulajadokumenttia lukuunottamassa yksikään elokuva, joka ei ole saanut elokuvasäätiön tukea, eli ole vuosikymmeniin saanut elokuvateattereissa yli 5000 katsojaa.

Suomen elokuvasäätiö jakaa tukia noin 27 miljoonaa euroa vuodessa, niistä pitkille toteutuville teatterielokuville käytännössä hieman vähemmän. Rahat tulevat Veikkaukselta.

Pyysin tarkennusta, koska Immosen näkemys kuulosti niin ankaralta. Immonen esittää, että joukkorahoitus voisi korvata elokuvasäätiön tuet.

”Suhtaudun hieman epäillen tuohon kauhukuvaan, että ilman julkisia tukia koko suomalainen elokuva-ala kuolisi pois. Keinoja yksityisen rahoituksen keräämiseksi voisi kuitenkin parantaa esimerkiksi muuttamalla nykyistä rahankeräyslakia ja sallimalla Suomessa crowdfunding eli niin sanottu joukkorahoitusmalli. Taiteen vapaus on perusoikeus, mutta ei mitään taiteen lajia ole tarkoituksenmukaista teko hengittää, jollei sillä ole aitoa kysyntää kansan keskuudessa.”

Tosiasiassa kysyntää on, sillä suomalainen elokuva on ollut viime vuosina suositumpaa kuin vuosikymmeniin – mutta mikä elokuva onnistuu ja mille elokuvalle suosio sattuu, sitä on äärimmäisen vaikea tietää etukäteen. ”Kukaan ei tiedä mitään”, on käsikirjoitusguru William Goldmanin vanha viisaus Hollywoodista, ja sama koskee Suomea.

Ei kukaan arvannut, että 21 tapaa pilata avioliitto saisi paljoa yli 200 000 katsojaa – saati 355 000, jossa se nyt on, eikä vauhti kauheasti hiivu. Sekin on selvää, ettei uusia, kalliita Täällä Pohjantähden alla -elokuvia olisi tehty, mikäli niiden olisi arvattu saavuttavan vain noin 166 000 ja 68 000 katsojaa.

Esimerkki: alkusyksystä 2010 jututin suuren levitysyhtiön tapahtumassa eräitä levityspuolen keskeisiä vaikuttajia lähitulevaisuuden ennusteista tentatessani kaikki olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että sen loppuvuoden elokuvista 200 000 katsojaan nousevat Napapiirin sankarit ja Harjunpää ja pahan pappi, ja Rare Exports jää jonnekin 30 000 ja 100 000 katsojan väliin. Siinä kävi niin, että Napapiirin sankarit sai 385 000 katsojaa, Harjunpää 50 000 ja Rare Exports 250 000.

Onneksi perussuomalaisilla on vastaus kaikkeen: täytyy vain kuunnella heitä.

”Kulttuuripoliittista keskustelua käyvät perussuomalaiset toimijat poikkeavat valtavirrasta vain siten, että ilmaisemme avoimesti, minkälaista kulttuuria haluaisimme tukea julkisin varoin”, Immonen kirjoittaa vastauksessaan.

Päivitetty klo 15.20: Robin lisätty ja katsojaluvut korjattu.

Toinen osa Immosen elokuvapoliittisia näkemyksiä blogissa huomenna.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen