Olipa kerran 3D-elokuva – jäikö mitään silmään?
Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2010 lopulla, elokuvan tulevaisuus näytti tältä.
Maailman menestynein elokuva, jouluksi 2009 valmistunut Avatar oli todistanut: yleisö haluaa 3D:tä, stereoskooppista kuvaa.
Keväällä 2010 asiasta saatiin toinen kiistaton todiste, kun Tim Burtonin ohjaama Liisa ihmemaassa menestyi yli kaikkien odotusten. Siitä tuli kaikkien aikojen viidenneksi menestynein elokuva.
Elokuvateatterien esitystekniikan vaihtuminen filmistä digitaaliseksi olikin näiden riemukkaiden hittien avulla etenemässä nopeammin kuin kukaan oli uskonut, sillä 3D edellytti digitaalisuutta. Usean vuoden pituiseksi arvioitu hankala siirtymävaihe veikin monissa länsimaissa vain parisen vuotta.
Hollywood oli omaksunut 3D-elokuvan. Lähes kaikki tekeillä olleet spektaakkelielokuvat olisivat 3D:tä. Eikä ihme, sillä 3D oli hemmetin hyvä bisnes: lipun hintaan saatiin lisätä tuhti, useamman euron preemio. Olihan tämä ikään kuin enemmän elokuvaa!
Stereografi oli uusi ammatti, elokuvaajan oikea käsi. Pian stereografit olisivat ammattiryhmänä Hollywoodin jos nyt ei tärkeimpiä, niin ehkä kuvaajien jälkeen järjestyksessä, ja varmasti heillekin annettaisiin oma Oscar-kategoriansa.
Jo keväällä 2010 valmistui stereoskooppinen suomalainen animaatio, Muumi ja punainen pyrstötähti -retropläjäys, jonka puolalaisiin huopakuviin syvyys oli lisätty vikkelästi jälkikäteen. Suomalainen näytelty 3D-elokuva tehtäisiin tietenkin ennen pitkää.
Lopulta kaikki elokuvat toteutettaisiin 3D:nä, ainakin kaikki viihde-elokuvat, sillä olihan elokuva aina tavoitellut totuudellisempaa vaikutelmaa.
Tuli ääni, tuli väri, kyllä syvyys nyt olisi aivan yhtä merkittävä kehitysaskel.
Avatarin ohjaaja ja tuottaja James Cameron oli täten puolijumala, joka näytti, mitä elokuva oikeasti on!
Martin Scorsese teki 3D-elokuvansa Hugon 2011. Werner Herzog ja Wim Wenders kokeilivat 3D:tä dokumenttielokuvassa.
Pläts.
Nyt on vuosi 2020. Tämän päättyvän vuoden ensi-illoissa ei enää ollut kovin montaa leffaa, joista olisi tarjolla myös 3D-versio, ei keväällä ennen pandemiaakaan. Mitä tapahtui?
Ensin Hollywoodissa huomattiin, että ”natiivina 3D:nä” kuvaaminen, eli syvyysvaikutelman tallentaminen jo kuvauksissa oli oikeastaan turha lisäkustannus, sanoi Cameron mitä tahansa.
Ryöstöviljely jatkui, mille tahansa spektaakkelimaisemmalle leffalle tehtiin keväästä 2010 alkaen tarvittaessa ”retrofit”-3D-muunnos. Ei sillä väliä, miten elokuva oli leikattu, eli johtiko syvyysvaikutelman lisääminen ennemmin päänsärkyyn kuin vau-kiljahduksiin. 3D houkutti yleisöä ja preemio sulostutti Hollywood-tuottajien tilejä.
Sitten uutuudenviehätys hälveni. Jos teknisesti kunnianhimoista Avataria ei lasketa, oliko keisarilla oikeastaan koskaan vaatteita? (Avatarin ja Liisa ihmemaassa -elokuvan lipunmyyntiluvutkin ovat inflaatiokorjaamattomia, eli ei, Avatar ei koskaan ollut tosiasiallisesti sentään maailman menestynein elokuva.)
Animaatioita ja supersankarielokuvia tarjoillaan valkokankaille yhä 3D:nä, ja mikäs siinä. Merkittävä osa supersankarielokuvien kohtauksista – ne toiminnallisemmat – on rakennettu tietokoneella animaatioita ja kuvattuja osuuksia yhdistellen. Toki 3D siihen sopii. Vuonna 2019 Suomeen tuotiin vielä 21 elokuvasta myös 3D-versio.
Ei 3D kuollut ole. Vuonna 2019 maailman elokuvalipputuloista vielä 15 prosenttia tuli 3D-elokuvista. Länsimaissa lasku on ollut kuitenkin rajumpaa. Kun buumin huippuvuonna 2010 Yhdysvalloissa 21 prosenttia lipputuloista tuli 3D-leffoista – vaikkei teknologia ollut edes levinnyt kuin edistyneimpiin elokuvateattereihin – viime vuosina luku on ollut kymmenen prosentin luokkaa. Tuostakin osuudesta on saatu kiittää lähes yksinomaan Marvel-elokuvia, kuten Avengerseja, joita toteutettaessa 3D:n mahdollisuudet ja lisälipputulot ovat olleet aivan hyvälläkin tavalla tekijöiden mielessä.
Ja toisin sanoen: ainoastaan kaikista suurimpiin elokuviin ja taitavimmin toteutettuna 3D voi vielä tuoda jotain lisäarvoa osalle sitä yleisöä, joka ei sen uutuudenviehätyksestä enää maksa.
3D-kuva kiinnostaa eniten siellä, missä modernit leffateatterit ylipäänsä ovat uutuus. Kiinaan ja kehitysmaihin tehdään edelleen 3D-versioita Hollywood-elokuvista, joita ei muualla stereoskooppisina nähdä.
En muista, milloin olen viimeksi laittanut 3D-lasit silmille. Todennäköisesti näin Alita: Battle Angelin 3D-näytöksessä keväällä 2019. Sitä edellistä en ainakaan osaa sanoa, enkä osaa arvioida 3D:n lisäarvoa kokemukseen. Luulisin, että vuoden 2015 ja Mad Max: Fury Roadin jälkeen olen nähnyt puolentusinaa 3D-elokuvaa, tuskin kovin montaa enempää. Myönnetään, etten ole supersankarielokuvien seuraaja – tosin ei niitäkään ole pakko juuri 3D:nä katsoa, norminäytöksiäkin on.
Totta kai oli hyvää ja huonoa 3D:tä. Avatarissa ja esimerkiksi Wendersin Pinassa stereoskooppisuus oli elimellinen osa elokuvaa. Siihen oli syynsä, että Avatar teki poikkeuksellisen vaikutuksen yleisöön. Myös vaikkapa Fury Roadissa stereoskooppisuus ainakin toimi.
En silti ole luoja paratkoon kertaakaan ajatellut, että olisipa kiva päästä 3D-elokuviin. En 2010, 2015, enkä nyt.
TechCrunchin jutussa asia summattiin jo muutama vuosi sitten aika hyvin, joskin julmasti. ”3D is expensive, uncomfortable, degrades the quality of the picture, rarely adds anything to a film and, in fact, is often bolted on after the fact in post-production. (CG films, more easily converted and aimed at a younger crowd, are an exception.) 3D TVs failed, 3D gaming failed, VR’s special take on 3D is at the very least failing to succeed – so why not 3D film?”
Ehkä Cameron nostaa 3D:n uudelle tasolle Avatar-jatko-osillaan. Ensimmäinen niistä tulee levitykseen kahden vuoden kuluttua, jouluksi 2022.
Jos siinä olisi uutta syvyyttä.
Onkohan se seuraava 3D-elokuva, jonka näen elokuvateatterissa?