Netflix, eurooppalaisen laatuelokuvan musta aukko
Jos elokuvalla on kiintoisa aihe ja jollain teemalla esille nouseva profiili, Netflix voi olla hyvä alusta.
Netflix on musta aukko, jonne eurooppalaiset elokuvat vain katoavat. Näin toteaa Eurimages-rahaston Roberto Olla Varietyn haastattelussa.
Eurimages rahoittaa eurooppalaista elokuvaa ja tarkemmin yhteistuotantoja. Kriteerit ovat tiukat – Suomeen Eurimages-rahaa on saatu silloin tällöin, viimeisimmässä jaossa Selma Vilhusen tulevalle elokuvalle Hölmö nuori sydän ja Bufon tuottamalle ja Lapissa kuvattavalle The Last Onesille, jonka ohjaa virolainen Veiko Öunpuu.
Olla on huolissaan tilanteista, joissa Netflix ostaa eurooppalaisen elokuvan maailmanlaajuiset oikeudet. Silloin käy niin, että se nähdään teattereissa vain päätuotantomaassaan. Yksinoikeudet vaativa Netflix sallii Ollan mukaan globaalisti ehkä korkeintaan viisi festivaalinäytäntöä, kun niitä voisi tällaiselle kiinnostavalle elokuvalle muuten kertyä 40-70.
Netflixille myyminen on Ollan mukaan ”kuoleman suudelma”, mutta tuottajalle se voi olla rahallisesti erittäin houkuttelevaa. Jutussa asiaa ei täsmennetä, mutta Netflixin on arvioitu yleensä maksavan noin 120 prosenttia oletettavasta markkinahinnasta. Se maksaa kertasumman, ei rojalteja katsomismäärästä. Mahdollisista teatterimenestyksistä kertyviä lisätuloja ei voi odottaa, mutta kaupat on kerralla tehty.
Mitä eurooppalaiselle laatuelokuvalle käy, kun se menee Netflix-jakeluun?
Se on totta kai satojen miljoonien ihmisten katsottavissa – periaatteessa. Hyvin, hyvin, hyvin harva sitä kuitenkaan löytää. Kun kansalliset ensi-illat jäävät toteutumatta, elokuvantekijöiden tunnettuus ei leviä.
Meillä Suomessa on erinomainen esimerkki, Hymyilevä mies. Tuottaja Jussi Rantamäki kertoi haastattelussani, etteivät hän ja Juho Kuosmanen tarttuneet Netflixin Cannesin elokuvajuhlilla esittämään tarjoukseen. Näin tuotantoyhtiölle tuli vähemmän rahaa, mutta elokuvasta tuli kansainvälinen ilmiö, joka on saanut teatterikatsojia ja mediahuomiota ympäri maailmaa ja jota ovat Twitterissä hehkuttaneet ykkösluokan elokuvantekijät, kuten Moonlightin ohjaaja Barry Jenkins ja Florida Projectin ohjaaja Sean Baker.
I LOVE this film!!! Pure cinema. See it right away! You won't be disappointed. Can't wait to see what Juho Kuosmanen does next. https://t.co/AfPdzKQveo
— sean baker (@Lilfilm) August 4, 2017
Huomio olisi varmasti ollut vähempää, jos Hymyilevä mies olisi Cannes-voittonsa jälkeen päätynyt Netflixin ruututuotteeksi. Netflix ostaa elokuvia täkyiksi pienelle yleisölle ja eräänlaisina mainoksina kokonaispalvelulleen. Se ei tosiaankaan erikseen nosta pieniä art house -elokuvia, eikä suomalainenkaan media noteeraa edes suurempien tuotantojen Netflix-eksklusiiveja ensi-iltoja.
Pieniä elokuvia pitää vaalia, ja siksi on usein hyvä, että niitä eivät levitä ja sisältökatalogiinsa ahnehdi ne suurimmat toimijat vaan erikoistuneet firmat, joille jokainen teos on tärkeä.
On hieman hassuakin, että Netflix rajoittaa festivaaliesityksiä, koska nimenomaan niiden luulisi olevan parasta mainosta elokuville: mikäli vaikka Rakkautta & Anarkiaa -festarilla näytetään hyvä keskisuuri eurooppalaiselokuva, se saa tapahtumassa ehkä 600 katsojaa, mutta siitä tulee jollain tasolla tietoiseksi hyvinkin yli 15 000 suomalaista elokuvanystävää. Olla arvioi, että kokonaisyleisöt ovat joka tapauksessa niin pieniä, että Netflix kokee tällaisten festarinäytöstenkin syövän kokonaiskakkua liikaa.
Toisaalta jos elokuvalla on kiintoisa aihe ja jollain teemalla esille nouseva profiili, Netflix voi olla hyvä alusta. Hieman ennen Tom of Finlandin maailmanensi-iltaa ohjaaja Dome Karukoski sanoi suoraan, että hän olisi erinomaisen tyytyväinen, jos Netflix ostaisi maailmanoikeudet siltä osin kuin ne olivat vapaana. Tom of Finland menestyi toivottua heikommin Suomessa ja nyt sen levittäjiksi maailmallakin on lähtenyt vain melko pieniä yhtiöitä. Hyvä tarjous Netflixiltä olisi ollut jälkiviisaasti varmaankin se parempi tie, jolle ei nyt päädytty ja jota ei ehkä tullutkaan.
Elokuvantekijöille asia on haastava tai jopa dilemma, Ollalle melko yksinkertainen: Eurimagesin ei pitäisi rahoittaa elokuvia, joita ei levitetä näkyvästi. Sen funktio on tukea eurooppalaista kulttuuria, ei tuottaa sitä amerikkalaispalvelun syövereihin.