Naurettavia aikoja, eli miksi vihaan Haihurrikaaneja
Sharknado eli Haihurrikaani jatko-osineen on ilmiö, joka herättää allekirjoittaneessa lähinnä puistatuksia.
Haihurrikaanit ovat korkeintaan tahra kiikareissa, jolla hipsteri etsii ironiahorisontiasta jotain noloa mille nauramalla osoittaa omaa nokkeluuttaan.
Mitä roskaelokuva ylipäänsä tarkoittaa? Termi on yleensä aivan perseestä. Se lähtee ajatuksesta, että on jotenkin absoluuttisesti hyviä elokuvia ja sitten taas roskaa, epäkelpoa. Tämä näkökulma on binääriajattelua ja vastenmielinen.
Käsitykseni mukaan jokaisella ihmisellä on jokaiseen näkemäänsä elokuvaan erilainen suhde kuin muilla. Pyhien teosten kaanonit ovat henkilökohtaisia, ja toisen roska on toisen aarre. Minusta häiriintynyttä liberaalihulluutta ja umpikonservatismia sokerikakkuna myyvä Forrest Gump on kuvottavinta roskaa, ja Gaspar Noén kohtuuttomat elokuvat ovat sata kertaa kiinnostavampia kuin Alejandro Inarritun tai Lasse Hallströmin teennäiset lössöt. Juuri eilen jätin ”hyvin vakavan”, Oscar-kaliiberin elokuvaksi väitetyn Southpawin pöyristyneenä kesken, kun se oli niin paksua tuplajuustoa. Kaikki saavat olla vapaasti eri mieltä! (En voi sietää myöskään guilty pleasure -käsitettä.)
Haihurrikaanit ovat kuitenkin kiistatta täyttä roskaa, koska ne on tehty tahallaan huonoiksi. Haihurrikaanin jatko-osat ovat Snakes on a Planen tapaan laiskuutta, yhden vitsin kauheaa venyttämistä. Ne ovat itsetietoisia suuryrityselokuvia, vastakohta vaikkapa Ed Woodin elokuville: Plan 9 from Outer Spacenkin parissa Wood yritti tehdä ja ehkä luuli tekevänsä todella hyvää elokuvaa.
Haihurrikaani ei ole parodiaa (saati rakastavaa parodiaa kuten Piranha 3D), se ei ole satiiria, se ei ole edes karnevalisoivaa viihdettä, koska sisältö on tarkasti turvallisen konservatiivisuuden rajoissa. Tämä ei olisi tietenkään ongelma, jos Haihurrikaanit olisivat hauskoja. Mutta kun itse asetelma on lausuttu – lentävät hait syövät B-luokan ”tähtien” ”näyttelemiä” idiootteja, ooh – ne eivät ole hauskoja, eivät edes paperilla.
Tahallinen, alleviivaava huonous on yleensä väsynyttä. Siinä ei ole mitään jännittävää saati sokeeraavaa, se ei ole vastarintaa, se on käpertymistä normeihin näyttämällä niiden turvallisia pikkuruisia vinksahduksia.
Elokuvainnostukseni on alkanut varhaisteini-iässä ennen kaikkea kauhugenrestä. Alan perusteosten näkemisen jälkeen oli jo selvää, ettei yksiselitteisesti epäkelpoja elokuvia ole kuin vähän. Nimenomaan kauhu on genre, jossa tosikkomaisuuden, kunnianhimon ja vähän kieli poskessa tekemisen rajanveto on aina ollut hyvin hankalaa. Kuten huumori, ihmisen pelottelu vaatii rajanylityksiä, ja hyvästä mausta ei silloin kannata pitää liikaa kiinni. Stimuloivat ideat saattavat olla piilossa kömpelön kuoren alla.
Rakastan kauneutta, rakastan myös absurdia ja groteskia. Kiinnostava huonous on aina lähtöisin vakavasta yrittämisestä: tehdään jotain intohimolla tai rahaa tavoitellen, mutta pieleen. Miksi se meni pieleen? Ylitettiinkö ihan väärät rajat? Ed Wood teki elokuvia sydämen palosta, Lee Frost teki häpeilemättömiä sikailuelokuvia dollarinkuvat silmissään (mm. Black Gestapo), Tommy Wiseaun The Roomissa kaikki tämä kiteytyy tavalla, joka teki elokuvasta yhden kaikkien aikojen kulttihiteistä. Suomella on tietysti Teuvo Tulion ällistyttävä Sensuela. Sen spektaakkelimainen epäonnistuminen oli yksi syy tekijänsä katkeroitumiseen.
Se, että elokuvasta tuli muuta kuin piti tai asiat ovat nyrjähtäneet vastoin tekijöiden toiveita tai se, että elokuva tuntuu jotenkin hengästyttävän oudolla tavalla väärin tehdyltä, kertoo aina jotain kulttuurista, ajasta ja ihmisestä.
Yliampuva itsetietoisuuskaan ei ole ongelma, silloin kyse ei tosin ole huonoudesta. Crank 1 ja 2 ovat erinomaisia ja hauskoja viihde-elokuvia, ne ovat erittäin älykkäiden ihmisten tekemää action-taidetta, joissa ”älyllisyys” vaan totaalisesti unohdetaan, piste.
Sori Haihurrikaani-diggari, elokuvanne ovat Salatut elämät-leffojen tapaan Crocseja kulttuuripääoman supermarketissa ja sinä laitoit ne päähäsi.
Se siitä, en haluaisi kuulla enää sanaakaan Haihurrikaaneista. Kiinnostavampia tämän naurettavan post-ironisen ajan ilmiöitä ovat vaikkapa Harmony Korinen Spring Breakers ja siihen liittyen uusi amerikkalainen camp-teatraalisuus, jota edustavat esimerkiksi Rihannan kiehtovan hysteerinen video Bitch Better Have My Money, True Detectiven toinen kausi ja Young Thug. Siitä kertoo tämä artikkeli, suosittelen lämpimästi.