Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Natascha Kampuschin tarinaa kuvittava elokuva 3096 päivää on vastenmielisyyden huippu

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 15.7.2013 12:25

Se, että jokin tarina on totta ja tunteisiin vetoava ei tarkoita, että siitä kannattaisi tai edes voisi tehdä hyvää elokuvaa. Uskon jo tietäväni, mikä on  huonoin Suomessa tänä vuonna ensi-iltansa saava elokuva. Natascha Kampuschin koettelemuksista kertova 3096 päivää on niin kökkö tekele, että harvoin moista näkee, saati sitten valkokankaalla. Puolivälissä se muuttuu myös iljettäväksi.

Häiriintynyt insinööri Wolfgang Priklopil sieppasi Kampuschin, kun tämä oli 10-vuotias. Yli kahdeksan vuotta myöhemmin Kampusch pääsi pakoon.

Elokuva yrittää kertoa vuosien piinasta wieniläiskellarissa ”objektiivisesti”. Siinä ei ole näkökulmahenkilöä.

Yritys tehdä näistä vuosista tasapainoinen draama on tuhoon tuomittu. Ei siitä tule tässä tapauksessa neutraalia, vaan eloton.

Miksi? Koska tapaus on niin sairas, surullinen ja ennen kaikkea poikkeuksellinen, ettei sitä voi kertoa ”yleismaailmallisesti”. Tämä kauhea tarina ei kerro mistään itsensä ulkopuolelta.

No mistä se kertoo?

Siitä, miten kauhea juttu tapahtuu.

Ensin elokuva on vain pitkäpiimäisen kökkö, mutta osin kieliongelmista (niistä myöhemmin lisää) johtuvasta hahmottomuudessaan niin surrealistinen, että jos kuvaan kävelisi vaikka puhuva koira, fiilis ei juuri muuttuisi.

Kohtauksissa ei ole erehdyksessäkään elämän spontaaniutta. Kaikki on lavastetun tuntuista ja näytteleminen itsetietoista, aina hitusen korostettua.

Kun niljainen raasu Priklopil (Thure Lindehardt) ryhtyy raiskaamaan puberteetin saavuttanutta Kampuschia (Antonia Campbell-Hughes), iljettävyys lämähtää extraordinaire -luokkaan. Syntinen kääpiö on tätä tervehenkisempi filmi.

Iljettävyys ei johdu vain seksuaalisesta väkivallasta ja sillä uhkailusta, vaan siitä, kuinka halpa kömpelyys tekee myös katsojasta ikään kuin osallisen: elokuvahan käyttää Kampuschin järkyttävää tositarinaa hyväkseen.

3096 päivää on saksalainen elokuva, mutta se kuvattiin englanniksi. Näyttelijät ovat brittejä, tanskalaisia ja saksalaiselta kielialueelta. Tuloksena on aksenttipuuroa, jossa kukaan ei ole repliikkien kanssa kotonaan. En tiedä, oliko lehdistönäytöksen (jonka muutamasta osallistujasta liki puolet lähti kesken pois!) tekniikassa vika, mutta äänimiksaus oli niin jähmeä, että elokuva vaikutti pesuainemainostyyliin jälkiäänitetyltä. Olin yllättynyt lukiessani, että kuvauskieli tosiaan oli englanti.

Täydelliselle epäonnistumiselle on ainakin yksi selitys. Saksan kultasormituottaja, käsikirjoitustakin laatinut Berndt Eichinger (mm. Perikato, Baader Meinhof Komplex) kuoli ennen kuvauksia. Ohjaaja Sherry Hormannin edellinen elokuva, supermallin kasvutarina Aavikon kukka oli sekin hyvin naiivi, viihteellinen joskin jähmeä, muttei esteettisesti sentään näin tönkkö. Tuotannossa lienee ollut vaikeuksia.

Hormann ei edes uskalla käsitellä Kampuschin sisäistä mielenmaisemaa ja traumaa. Se olisikin valtava haaste. Olisiko parempi ohjaaja onnistunut? Vaikea sanoa, mutta herää kysymys, kuka olisi hankkeeseen tarttunut ja miksi. Pitäisi olla jotain sanottavaa, näkökulma asiaan.

Tositapahtumia kertaavat marttyyritarinat ovat siksi hankala laji. Mitä jos kunnon tarinaa ei ole, on vain kauheuksia? Mitä jos elokuvan olemassaolon perusteluna on ainoastaan se, että jollekin kävi kamala juttu? Siihen Hormannin elokuva näkemykseltään jää, kamalan jutun melko yksityiskohtaiseksi ja jotensakin välinpitämättömäksi esittelyksi.

Vaikka elokuva olisi surkea, kamala juttu voi vedota tunteisiin. Siitä kertovat raivoisat tunteenpurkaukset, jota Naisen kivitys -elokuvaa käsittelevä blogimerkintäni herätti. Moni suuttui, ikään kuin olisin elokuvassa näkemääni huonoa makua ja halpamaisuutta haukkuessani häpäissyt itse todellisen uhrin.

Natascha Kampusch saa siivun 3096 päivää -elokuvan tuotoista. Karmeaa, että korvaus vaurioituneesta elämästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulee myymällä oma tarina sontaelokuvaksi.

3096 päivää ensi-illassa 2.8.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Varmaan peruja Hesarin Nyt-liitteen arvostelujen lukemisella, mutta päässä kuuluu aina ”ping” kun leffa-arvostelussa mainitaan sana vastenmielinen. Tuli mieleen kun luin tässä muitakin juttuja ja ping kuului useasti. No, eipä mitään, olipa itseltäni taas turha postaus.

”raivoisat tunteenpurkaukset, jota Naisen kivitys -elokuvaa käsittelevä blogimerkintäni herätti.”

Kai se jotain kertoo jostakin, että lähi-itään sijoittuva naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevää elokuvaa käsittelevä blogimerkintä herättää noin paljon itkupotkuraivareita, mutta länsimainen vastaava väkivaltaelokuva ei nostata näköjään minkäänlaisia tunteita blogin lukijoissa.

Eli tietyille suomalaisille tärkeintä oli taas päästä puhisemaan islamofobisia kannanottoja, samalla kun Nataschan kammottava kohtalo saa osakseen hiljaisen hyväksynnän. Rasismi ja naisviha samassa paketissa. Word!

”Natashan kammottava kohtalo..”

Niin, mitä siitä tiedetään?

Ainakin tuo, että Prikloplin kanssa kävivät Alpeilla laskettelemassa, ja sitten tuo, että tyttö ”vapautumisensa” jälkeen halusi päästä hirviö-Priklopilin haudalle…

Elokuvan ja sosiaalipornon välinen raja voi olla vaikeasti määriteltävä. Vähän kuten dokumentaarisen leffan ja poliittisen kannanoton.

Kokeilkaapa youtuubata ”Men behind the sun” -leffa, joka kertoo japanilaisten sotarikoksista Kiinassa 1930-40 -luvuilla.