Napapiirin sankarit 2 ja Reindeerspottingin Janin haamu
Napapiirin sankarit 2 ei ole ollenkaan huono. Siinä on kuitenkin muutamia piirteitä, jotka jäivät vaivaamaan.
Varsinaisen arvioni voi lukea tästä. Tässä blogitekstissä on lieviä spoilereita.
Napapiirin sankarit 2 on tehty pieteetillä, tuotteeksi mutta/ja nimenomaan taitavasti. Katsojia se tullee saamaan muikean määrän (ensimmäinen, Dome Karukosken ohjaama Napis sai noin 384 000, mikä on todella paljon). Näistä syistä sen sisällön tarkempi ruotiminen on ehkä hedelmällisempää kuin jonkin muun komedian.
Teppo Airaksisen ohjaamassa elokuvassa on kaksi pahishahmoa, joista toinen, Kari Ketosen esittämä Pikku-Mikko on tuttu ykkösestä. Toinen on arvaamattomampi olento. Joonas Nordman esittää säheltävää sekakäyttäjää/varasta, jolla oli toki joku nimikin, mutta kutsun häntä selvyyden vuoksi nyt Narkkariksi. Nordman tekee roolinsa hyvin: en ollut tunnistaa häntä, tosin en tullut pitkään miettineeksikään hahmon näyttelijää.
Napapiirinsankari numero ykkösen (Jussi Vatanen) koomiset, hänen kai hormonaalisen kypsymättömyytensä aiheuttamat toilailut johtavat tilanteeseen, jossa parivuotias Lumi-tytär päätyy Narkkarin haltuun.
Narkkari ei toimi rationaalisesti tai mitenkään ennustettavasti, koska hän on narkkari, ei oikeastaan edes ihminen, jollaisia elokuvan muut hahmot, esimerkiksi perheenisä/äiti, poliisi, autontuunaaja tai kittiläläinen runkkari toki ovat.
Ilman mitään logiikkaa Narkkari ensin varastettuaan auton, jossa lapsi oli, ryhtyy kantamaan tätä kaukaloturvaistuimessa mukanaan, vaarantaa lapsen hengen parillakin tavalla ja roudaa lapsosta korpeen.
Elokuvassa oli monenlaista slapstickia, josta pari hetkeä olivat oikeasti ääneen naurattavia jopa kuivakassa lehdistönäytöstunnelmassa, mikä on kotimaiselle komedialle harvinaista ja mahtavaa. Tämän sekä ykkösen kirjoittanut Pekko Pesonen on Suomen etevimpiä käsikirjoittajia, etenkin kun komediasta on kyse.
Narkkarihommia en vaan ymmärtänyt ollenkaan.
Narkkari ja Pikku-Mikko ovat paitsi elokuvan pahikset, myös samanaikaisesti elokuvan yksinäisimmät, surullisimmat ja onnettomimmat hahmot. He ovat yhteiskunnan ja rakkauden ulkopuolella, toinen narkkariuttaan, toinen kusipäis-äveriäisyyttään. He elävät harhoissa, mutta Narkkari on yksiselitteisesti käsittämätön toimissaan.
Kummallisinta on, että Narkkari on myös Reindeerspotting–Janin haamu. Hahmon kerrotaan olevan Rovaniemeltä ja hänelle on kirjoitettu repliikki, joka on kiistaton viittaus vuoden 2010 menestysdokumenttiin: kuten Reindeerspottingin Jani, myös Napapiirin Narkkari puolustelee, ettei hän ole mikään ”kotirosvo”. (Yhteys karmeita asioita näyttäneen dokkarin ja tämän oletettavan hittikomedian välillä tukee teoriaani: Reindeerspottingin poikkeuksellinen menestys johtui siitä, että nuori yleisö katsoi sen kauhukomediana.)
Kaukoidässä epämääräisissä olosuhteissa menehtynyt Jani on siis ikuistettu valkokankaalle nyt toista kertaa, fiktiivisenä Narkkarin perikuvana.
Jos Napapiirin sankarit 2:n ”Sekakäyttäjän” tilalle kuviteltaisiin hassu ”Alkoholisti”, kuvio olisi takuulla toisenlainen. Alkoholistista tuskin voisi tehdä tällaista pilaa. Narkkariin taas voi suhtautua hysteerisesti tai, kuten nyt, pilkallisesti ja epäinhimillistävästi. Narkkari ei ole oikein ihminenkään, vaan kävelevä paska. Elokuvassa Narkkaria ei sentään tapeta, mutta viimeisen kunnon tällin käsittämätön olento leffassa saa juoksemalla tyhmyyttään lasiseinää päin ja pyörtymällä – ja se on leffan mukaan sille ihan oikein.
Hupaisa muksahdus sinänsä, mutta tästä jäi vähän kumma maku.