Nälkäpelit ja kahden Lawrencen elastinen zeitgeist

Kuolema on läsnä Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:ssa aivan alusta alkaen. Elokuvaa ei ole ehtinyt kulua kuin hetki, kun Philip Seymour Hoffmanin kasvot täyttävät valkokankaan.

Edesmenneen Hoffmanin vakava ja rauhallinen olemus määrää elokuvalle sielua värisyttävän melankolisen vireen, vaikka leffa toisaalta on edeltäjiensä tapaan aika muovinen, aina keinotekoisen tuntuinen. Eikä tämä ole ainoa ristiriita.

Nälkäpeli-elokuvat kertovat ihmissuhteista, vastuusta, moraalista ja kaikesta näistä suhteessa heittelehtivään tunne-elämään. (Niin varmasti ne kirjatkin, en ole lukenut.) Menestyksen syitä teini-ikäisen ydinkohdeyleisön piirissä ei siis aihepiirin osalta tarvitse kummastella.

Elokuvasarjan viimeisessä osassa, joka on ”trilogian neljäs osa”, pohditaan myös millaista on jättää vanha ja aloittaa uusi. Tai ei sittenkään.

Elokuvina Nälkäpelit ovat jotain, millaista ei ole aikaisemmin oikeastaan tehty. Toisaalta siksi, että ne ovat Sormusten herra -trilogian jälkeistä, niiden lanseeraamaan digikerronnan kuvastoon pohjautuvaa postmodernia fantasiaa. Lainauksia on tai mielleyhtymiä herää sieltä täältä faktasta ja fiktiosta (Orwell, Putinin Venäjä, lohikäärmeentappajasadut, Uusi testamentti…), mutta kokonaisuus oma. Sitä paitsi kolmannessa ja neljännessä elokuvassa ei ole enää mitään, mikä mahdollistaisi ensimmäisen elokuvan herättämät (aiheettomat) sormeaheristävät vertaukset Battle Royaleen.