Nälkäpelit ja kahden Lawrencen elastinen zeitgeist
Kuolema on läsnä Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:ssa aivan alusta alkaen. Elokuvaa ei ole ehtinyt kulua kuin hetki, kun Philip Seymour Hoffmanin kasvot täyttävät valkokankaan.
Edesmenneen Hoffmanin vakava ja rauhallinen olemus määrää elokuvalle sielua värisyttävän melankolisen vireen, vaikka leffa toisaalta on edeltäjiensä tapaan aika muovinen, aina keinotekoisen tuntuinen. Eikä tämä ole ainoa ristiriita.
Nälkäpeli-elokuvat kertovat ihmissuhteista, vastuusta, moraalista ja kaikesta näistä suhteessa heittelehtivään tunne-elämään. (Niin varmasti ne kirjatkin, en ole lukenut.) Menestyksen syitä teini-ikäisen ydinkohdeyleisön piirissä ei siis aihepiirin osalta tarvitse kummastella.
Elokuvasarjan viimeisessä osassa, joka on ”trilogian neljäs osa”, pohditaan myös millaista on jättää vanha ja aloittaa uusi. Tai ei sittenkään.
Elokuvina Nälkäpelit ovat jotain, millaista ei ole aikaisemmin oikeastaan tehty. Toisaalta siksi, että ne ovat Sormusten herra -trilogian jälkeistä, niiden lanseeraamaan digikerronnan kuvastoon pohjautuvaa postmodernia fantasiaa. Lainauksia on tai mielleyhtymiä herää sieltä täältä faktasta ja fiktiosta (Orwell, Putinin Venäjä, lohikäärmeentappajasadut, Uusi testamentti…), mutta kokonaisuus oma. Sitä paitsi kolmannessa ja neljännessä elokuvassa ei ole enää mitään, mikä mahdollistaisi ensimmäisen elokuvan herättämät (aiheettomat) sormeaheristävät vertaukset Battle Royaleen.
Ainutlaatuisia Nälkäpelit ovat myös kerronnan tyyliltään. Francis Lawrence on ohjannut neliosaisen trilogian kolme viimeistä osaa. Lawrencen tyyli on näennäisesti yksinkertainen ja tylsä, jotenkin televisiohenkinen. Kuvat on kuin sommiteltu pienen ruudun katselua varten, vaikka kuva-ala on laaja. Kamera on lähellä ja spektaakkelin tuntua jotenkin himmaillaan (vaikka rahaa on). Toimintakohtaukset ovat aina elokuvien tylsintä antia.
Toisaalta Lawrence osaa rakentaa omalaatuista kiikkerää tunnelmaa, joka meni tässä nelosessa surrealismin porteille. Paitsi kuvissa, myös ihmisissä ja juonessa on jotain muovisen elastista. En tiedä, onko vaikutelma tahallinen, vai onko se ainoastaan alitajuinen reaktio kuvapintaan, jota on käsitelty digitaalisesti niin paljon. (Ehkä Lawrencesta tulee uusi Ridley Scott, funktionaalisen sieluttomuuden mestari.)
Surrealistista tässä nelosessa on myös päälle purskahtava väkivalta. Elokuvan keskellä on Walking Dead– tai Aliens– tai George Romero-henkinen jakso, jonka aikana kirjoitin muistiinpanovihkooni ”herrajumala”. Mieleen tulivat He-Man -animaatiot, joissa sumeilemattoman väkivallan näyttäminen oli ratkaistu niin, että sankari repi kappaleiksi robotteja. He-Man ei olisi tietenkään voinut silpoa ihmistä, mutta ihmisenkaltaiselta robotilta sai tempaista pään irti. Tässä samaa virkaa tekevät hirvittävät zombiolennot.
Sarjan dynamo on Jennifer Lawrence (ei sukua ohjaajalle), erinomainen näyttelijä kummallisessa seurassa. Vastentahtoinen sankari Katniss on saanut messiaanisia piirteitä. Nelososassa Katniss ”kuolee” peräti kaksi kertaa.
Minusta sarja on parantunut osa osalta, sillä a) actionia oli mielikuvieni mukaan aina vähemmän kuin edellisessä elokuvassa ja b) Katnissin ahdinko vain syvenee eli draama paranee. Kolmososa oli mielikuvieni mukaan lähinnä rypemistä toivottomassa tilanteessa ja maanlaisessa tukikohdassa, ja se oli siksi jo lähellä mainiota. Nelosessa on nyt suorastaan ihmeellisen vähän sellaista rytinää, jota vallankumoustoimintafantasialta voisi odottaa. Tämä oli ensimmäinen Nälkäpeli-elokuva, jonka aikana en ollenkaan pitkästynyt.
Menetysten ja epävarmuuden masentama Katniss lunastaa lopussa jotain ja saa ehkä onnellisen elämän. Ehkä.
Mikä on totta? Kysymys koskee paitsi tämän elokuvan juonta, myös koko sitä elokuvan ekosysteemiä, jossa se on tehty ja jossa sitä katsotaan. Ehkä Nälkäpelit ovat joskus oman genrensä klassikoita, joita katsotaan tekoaikansa kuvina. Kuten Matrix(it), ne ovat ehkä vähän kiinnostavampia teksteinä kuin itse elokuvina.