Naisen kivitys on elokuvavuoden pohjanoteeraus

Huono elokuva on vain huono, mutta hyvään tarkoitukseen vetoaminen tekee kehnosta helposti raivostuttavan. Kun soppaan lisätään sadismi ja kätketyt poliittiset pyrkimykset, Naisen kivitys nousee vuoden ärsyttävimmäksi elokuvaksi.

Cyrus Nowrastehin ohjaama, perjantaina ensi-iltaan tullut elokuva kertoo tosipohjaisesti eräästä kivitystapauksesta 1980-luvun alussa. Ollaan jossain Iranin syrjäseuduilla.

Soraya on ahkera ja hyvä perheenäiti, jolla on kelvoton aviomies. Miehellä on jo uusi 14-vuotias morsian odottamassa. Nopein keino saada vaimo pois tieltä on tekaista aviorikos ja kivityttää hänet.

Kehystarinassa tästä edellispäivänä tapahtuneesta murhasta kuulee ranskalaisiranilainen journalisti, jota esittää amerikkalainen Jim Caviezel. Hänet tunnetaan elokuvan The Passion of the Christ Jeesuksena (sekä USA:ssa myös yhtenä Hollywoodin harvoista aborttia vastustavista konservatiivikristityistä).

Väkivaltaspektaakkeli TPOTC tuntuu muutenkin olevan Nowrastehin esikuva. Kerronnan keinojen ja emotionaalisten tavoitteiden perusteella elokuvan nimi voisi olla The Passion of the Nainen, mutta toisaalta Naisen kivitys on rehellinen nimi teokselle, jonka pääasia on se, että nainen kivitetään hengiltä.

Ei, Nowrasteh ei tietenkään ole tällaisen toiminnan puolella, vaan sitä vastaan. (Yllätys.) Se ei ole kuitenkaan mikään puolustus vastenmieliselle elokuvalle.

Kerronnan hienovaraisuus on samaa luokkaa kuin tusinapornossa. Kivitys on elokuvan money shot, jota lupaillaan moneen otteeseen, ja aina se vain lykkäntyy.

Sorayan viimeinen päivä olisi kauheaa myötäelettävää, jos siinä voisi olla mukana tunteella. Mutta teennäisyys saa epäoikeudenmukaisuuksien kavalkadin näyttämään tahattoman koomiselta. Mieleen tuli Timo Koivusalon elokuvien dramaturgia, kaiken selittäminen yhä uudelleen, kaiken sanominen ääneen. Kaikki roolihahmot ovat stereotyyppisiä kärjistyksiä, joko Hyviä tai Pahoja – on joukossa yksi narrikin, jonka ratkaisusta on muka paljon kiinni.

Jos samat keskustelut käytäisiin englanniksi tai suomeksi, ne kuulostaisivat ihan hassuilta. Henkilöt ovat älykääpiöitä. Persiankielisyys tuo savuverhoa, joka melkein peittää jankkaamisen ja kökkökliseet.

Lopulta päästään kivitykseen, ja se on sellaista kolmannen asteen väkivallalla mässäilyä, johon rankimmatkaan kauhuelokuvat eivät kykene, eivätkä pyri. Nowrasteh haluaa kauhistuttaa ja sokeerata, antaa katsojien todistaa melkein oikeaa murhaa.

Juuri ennen kivitystä kylään saapuu kiertävä sirkusseurue. Näin saadaan hitaan tappamisen taustalle kääpiö hakkaamaan rumpua. Kai tarkoitus on luoda surrealistista tunnelmaa.

Kivien ruhjoessa sankaritarta Nowrasteh turvautuu jopa hidastuksiin: oi, katsokaa, miten nainen kivitetään!

Myydessään Suurta Ajatustaan, että naisia ei saa kivittää, Nowrasteh sukeltaa äärisadismiin. Hän on todella ihastunut kivitykseen ehkä kaikista hirveimpänä kuviteltavana teloituskeinona, eikä jätä käyttämättä sen tarjoamia visuaalisia mahdollisuuksia.

Erikoistehosteissa ei ole säästelty: kuten TPOTC:ssä raadeltiin Jeesusta lähikuvissa tunti, myös Soraya-paran kehon tuhoutuminen näytetään intoillen. Tehosteiden yksityiskohdilta ei voi välttyä, ja valitettavasti ne on tehty vain vähän sinnepäin. Esimerkiksi Sorayan otsaan tulee haava, joka alkaa kuplia oudolla tavalla. Tuleeko Sorayan pään sisältä ilmaa?

Yksityiskohtaista tappamiskuvausta paremmin mieleen jäi vain kohtaus, jossa Soraya hieman ennen tuomion toimeenpanoa hyvästelee kotinsa  tyynenä ja antaa perintösormuksensa eteenpäin, tyttärelleen. Samaan aikaan ulkona pikkupojat keräävät sopivan kokoisia kiviä kylän miesten käskystä.

Mies – ja nimenomaan iranilainen mies, ei ranskaniranilainen – on paha, paha, paha. Nowrastehilla ei riitä taitoa esittää syitä pahuudelle. Uskonnollinen tekopyhyys mahdollistaa kivittämisen, mutta jostain syystä Nowrasteh välttää islamin kritisointia. Diktatuurin (tässä tapauksessa islamilaisen diktatuurin) mädättävä valtakoneisto tarjoaisi vaikka mitä politiikan ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden ja korruption syy-seuraussuhteiden käsittelytapoja yksittäisen kylänkin tasolla, vaikka vertauskuvina, mutta juttu on pelkistetty siihen, että tämä yksi nainen retuutetaan mestattavaksi ja kivet lentävät, eli mitä kilteimmästä perheenäidistä tulee veristä mössöä.

Jos pariin kertaan vilahtavaa ajatollah Khomeinin muotokuvaa ei lasketa, dramaturgiassa vastakkainasetteluksi jää vain sukupuolten ero. Omat pojat ja isä ovat muuten ihan yhtä pohjasakkaa kuin Sorayan aviomies.

Nowrasteh luottaa katsojan ymmärryskykyyn niin paljon, että laittaa lopussa erään kylän kelvottomista miehistä vielä kysymään, mitä tällä nyt sitten saavutettiin.

No ei varmasti mitään!

Se kiteyttää tämän vuoroin ikävystyttävän, vuoroin kuvottavan elokuvankin. Elokuva on tehty länsimaisille katsojille, ja alusta asti on ollut selvää, että yleisö näkee elokuvan art housena, siis taiteellisempana ja vakavampana vaihtoehtona perusviihteelle. Kuvitteleeko Nowrasteh tosiaan, että lännessä pitää valistaa ihmisiä siitä, että naisia ei saa kivittää? Ja että päämäärä saavutetaan esittämällä väkivalta äärimmäisellä tarkkuudella 15 minuuttia kestävässä tappamisjaksossa?

Odotan innolla Nowrastehin tulevia elokuvia Naisen pään hidas katkaiseminen, Naisesta jauhelihaa ja Naisen kaikkien atomien irrottaminen toisistaan. Epäilen, että nekään eivät varsinaisesti auta naisten oikeuksien edistämisessä.

Tosiasiassa Nowrastehin päämäärä on lietsoa lynkkausmielialaa ja raivoa Lähi-idän vähemmän länsimielisiä hallintoja kohtaan.

Jos Naisen kivityksen ottaa vakavasti, sen jälkeen todennäköisesti tekee mieli näyttää vihreää valoa mitä tahansa ”rättipäävaltiota” vastaan käytävälle sodalle. Elokuvan tarkoitus on saada art house-yleisö ja Amnestyn kannattajat mukaan samaan rintamaan kuin fundamentalistiset amerikkalaiset herännäiskristityt, joita elokuvan näkemys Lähi-idän ei-kristityistä verenhimoisina barbaareina taatusti miellyttää. Ilmeisesti siksi Nowrasteh ja kumppanit eivät tohdi kritisoida itse fundamentalisti-islamia – pilkka voisi osua omaan nilkkaan?

Nowrasteh näyttäisi olevan näkemyksiltään neokonservatiivimyönteinen. Hän kannattaa innokkaasti USA:n väkivaltaista ulkopolitiikkaa. Naisen kivityksellä on samoja tuottajia kuin The Passion of the Christilla.

Kuvio on selvä.

Kivittäminen on törkeä ihmisoikeusloukkaus ja törkeä rikos. Liki 30 vuotta vanhasta tapauksesta kertova Naisen kivitys ei  kuitenkaan ole elokuva, jolla yritetään saada kivitykset loppumaan. Se on vihan lietsomista ja ksenofobista propagandaa. Ja elokuvakriitikon hattu päässä toteaisin vielä, että todella huonoa propagandaa.