Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Julkisuuden kohtelias tanssi: muutama sana Robin Williamsista ja mediasta

Blogit Kuvien takaa 24.8.2014 09:05
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

En koskaan tavannut Robin Williamsia.

En tiedä, olisinko tavannut surullisen näköisen miehen, jonka käytös tuntuisi nyt aivan ilmeiseltä vihjeeltä siitä, että koomikon maskin takana on aina kyyneliä.

Minun mielikuvissani Williams oli enemmän Neukku New Yorkissa -elokuvan surumielinen, vapauden luonteesta itsensä haastava ja kamalan ristiriitainen tyyppi kuin maaninen suupaltti, jolla myytiin enemmän lippuja. Ehkä tämä johtuu vain siitä, että näin (vain kuukausi sitten kuolleen) Paul Mazurskyn elokuvan Neukku New Yorkissa sen ensimmäisen tv-esityksen aikaan, jolloin olin 12-vuotias. Se on niitä komedioita, jotka eivät naurata ääneen vaan kertovat elämästä varovaisen hauskasti – ja vähän ahdistavat totuudellisuudellaan.

Kuolleiden runoilijoiden seura oli aikoinaan vaikuttava, The Fisher Kingistä en koskaan innostunut… mutta ketä kiinnostaa lista mielestäni varteenotettavimmista Williams-elokuvista?

Yleisölle kiinnostavaa on tähti ja hänen tarinansa.

Williams kuoli ”liian varhain”, etenkin koska hän kuoli oman käden kautta, ja se on nyt virallinen kuva aiheesta ”riemukoomikko Robin Williamsin traaginen kuolema”.

Williamsin julkisesta kuolemasta tuli show. Näin  suomalaisen iltapäivälehden kannessa tai lööpissä irvokkaan sanarimpsun, jolla tietysti haettiin ristiriitaa hauskan ja rakastetun viihdyttäjän ja itsensä hirttäneen masentuneen hasbeenin välille.

Julkisuuden kysymykset olivat banaaleja. Miten rikas voi olla noin masentunut? Olikos se sittenkin Parkinsonin taudin etenemisen pelossa tehty ratkaisu? Oliko itsemurha ok?

Harkitsemattomat, mutta hyvin erilaiset kommentit masennuksesta ja itsemurhasta saivat kaksi muusikkoa, Gene Simmonsin ja Henry Rollinsin jo pyytämään anteeksi. Suuta on vaikea pitää kiinni, ja minäkin tässä tätä tekstiä kirjoitan.

The Guardianissa ilmestyi vuonna 2010 koskettava Williamsin haastattelu. Sen alkua:

”Yleinen käytäntö on, että Hollywood-näyttelijän haastattelu on kaupankäynnin muoto. Näyttelijä mainostaa uutta elokuvaansa, ja toivoo puhuvansa mahdollisimman vähän muusta – ainakaan henkilökohtaisista asioistaan. Lehti on kiinnostunut uudesta elokuvasta hitusen verran, mutta toivoo, että tähti houkutellaan puhumaan muusta – mieluiten yksityiselämästään. Joskus sopimus on tehty ääneen, mutta yleensä se on sanaton, joten haastattelu etenee kuin kohtelias tanssi, jossa kumpikin osapuoli tekee liikkeensä omia tarkoitusperiään ajatellen. Tällä kertaa käytäntö kääntyi päälaelleen…”

Loput voitte lukea The Guardianista. (Tuo on paras Williams-juttu, jonka olen viime päivien aikana lukenut.)

Kääntämäni lainaus on muuten täysin totta, kutakuinkin aina, kun on tähdestä kyse. Kymmenissä tähtien roundtableissa ja ties kuinka monessa muussa erikoishaastattelussa tai laajassa lehdistötilaisuudessa mukana olleena voin vahvistaa, että nimenomaan tuo on tavoiteltavin kaava: kohtelias tanssi.

”Tähtien” haastattelut ovat kohteliaita ja kaavamaisia. Jokainen oppii pelin säännöt. Ihailen eräitä saksalaisia ja ruotsalaisia pitkän linjan kollegoitani, jotka suvereenisti vuosikymmenten kokemuksella keksivät ne kysymykset, joissa yksityinen ja yleinen kohtaavat tavalla, johon vastaaminen on talentille sekä houkuttelevaa että paljastava ansa.

Jos haluaisin vain ja ainoastaan kirjoittaa elokuvista itsestään, voisin kritiikkien lisäksi saada julkaistua Suomessa korkeintaan kymmenen artikkelia vuodessa, eri lehdissä.

Elokuviin mennään, jos halutaan nähdä elokuvaa. Lehtijuttuja, arvosteluja tai vaikkapa blogeja luetaan kaiken muun vuoksi. Elokuvien kontekstien, kulttuuritaustojen ja tulkinnan tähden. Mielipiteidenkin vuoksi. Mutta myös ja ennen kaikkea ihmisten tarinoista kiinnostuneina.

Tämäkin spontaani blogiteksti on tulkintaa tarinasta, joka tämän täysin vieraan ihmisen varjosta jälkeen jäi.

Williamsin tarina on niitä surullisimpia. Todennäköisesti siksi luit tämän. Eikä kenelläkään tosiaan ole antaa mitään lukijan palkitsevaa syytä tai selitystä. Itsemurhaan johtanut masennus on kaikkea muuta kuin dramaattista.

Williams ihmisenä ei ole ”traaginen”. Hän on kuollut.

Median pitää vääntää tarina täysin itse, kun ei ole ketään, kenen kanssa tanssia kohteliaasti.

Iltasanomissa päästiin jopa kertomaan, että Suomikin on saanut oman Robin Williamsinsa. Ja saimme hänet jo vuonna 1960, kun Masa ”Pätkä” Niemi tappoi itsensä. Syykin löydettiin jutussa sekä otsikossa kätevästi: kriitikot.

On mukavaa, että Williamsin kuoleman ansiosta tämäkin asia vihdoin selvisi. Kyllä, nyt olen sarkastinen, vaikka itsemurha on kaikkea muuta kuin vitsin aihe.