Muutama sana Avatarin väistämättömistä jatko-osista ja kulttuurijournalismista

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Twiittasin eilen negatiiviseen sävyyn kolumnista, jonka Helsingin Sanomista luin. Minua pyydettiin perustelemaan, eikä vastaus mahtuisi someen.

Kyse oli Avatarin jatko-osia käsittelevästä ”HS-analyysistä”.

Ydinkysymys siitä, miten tässä näin kävi eli Avatarin jatko-osia saapuu valkokankaille vasta 13 vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen, on sinänsä hyvä.

Sitäkin voi jo näin ennakkoon pohtia, onko maailman tuottoisimman elokuvan (ja paalupaikkaa melkein kymmenen vuotta pitäneen) Avatarin jatkon odotusarvo laskenut. Ohjaaja James Cameron on varmasti niin kriittisten kuin myötäsukaisempien kolumnien väärti sekä taiteilijana että persoonana.

Mutta mistä edes aloittaisin?

Kirjoitus on totta vie idealistinen. Se käsittelee maailmanhistorian kalleinta yksittäistä viihdetuotantoa, mutta siinä ei oikeastaan missään vaiheessa huomioida, että kyseessä on bisnes ja valtava investointi. Kirjoittaja arvioi, että kyseessä on tuotanto- ja julkaisupäätöksiä omin päin tekevän taiteilijan pakkomielle. Hän esittää, että Cameronilla olisi valta hioa miljardin arvoista teosta niin pitkään kuin haluaa.

”HS-analyysin” keskeiset premissit ovat päin prinkkalaa.

Avatarin neljä jatko-osaa syntyvät erään maailman suurimmista viihdefirmoista huomassa ja maksavat yhteensä vähintään miljardi dollaria. (Summalla tekisi 700 suomalaista elokuvaa. Seitsemänsataa.) Ainakin hankkeen alkaessa kyseessä tosiaan oli historian kallein viihdetuotanto ja se saattaa olla sitä valmistuessaankin.

Kyse on niin isoista rahoista, että ensimmäistäkään elokuvaa ei panna ulos ennen kuin se on valmis, ja se pannaan ulos heti kun se on valmis – ja julkaisuikkuna on kohdallaan, eli tässä tapauksessa on yhtiön kannalta tärkeä joulusesonki.

Aivan perustava seikka on se, että Disneyn julkaisukalenterissa ovat vuorotellen jouluina Star Warsit ja Avatarit, vuoteen 2028 asti. Näillä kullakin liikutetaan elokuvateattereissa miljardi taalaa per leffa. (Vaikka ne olisivat huonoja, tuommoisen rahan oletetaan silti liikkuvan, mitä tuetaan maailman suurimmalla markkinointikoneistolla, joka onkin yleensä too big to fail.) Ja jos nämä joulumarkkinoiden globaalit kärkinimikkeet jostain ennenkuulumattomasta syystä (eli nyt koronan vuoksi) siirtyvät, niin sitten ne kaikki siirtyvät, kukin seuraavaan jouluun.

Eli: kun Disney päättää, millä koronan vuoksi päivitetyllä strategialla se aikoo hallita elokuvateatterien globaaleja joulumarkkinoita seuraavat kahdeksan vuotta, Cameronilla tuskin olisi siihen varsinaisesti de facto tai de jure sanomista.

On käsittämätön väite, että selitys koronapandemian aiheuttamasta viivästyksestä olisi ”ontuva”. Siis mitä? Kirjoittaja on tomerasti tätä mieltä, mutta mitä hän tarkoittaa?

Kirjoittaja antaa ymmärtää, ettei Cameron Avatar-höyryissään tiedä, että elokuva-alalla innovaatiot etenevät nopeasti. Uskallan väittää, että Cameron tietää tämän. Hän on ollut niiden kiistattomalla aallonharjalla 1980-luvulta asti, tässä teknisessä mielessä jopa maailman ykkösnimi esimerkiksi Terminator 2:lla ja Avatarilla. Mainittakoon, että ensimmäisen Avatarin kehittely alkoi 1994 ja sen piti alun perin olla valmis jo 1999. Kun tekee teknologisesti uraauurtavaa elokuvaa, todennäköisesti kykenee siinä sivussa seuraamaan teknologian kehitystä.

Kirjoittaja kertoo, että viisiosainen Avatar tuntuu hänestä aivan liian pitkältä. ”Mitä uutta elokuvissa voi enää kertoa? Ja – erityisesti – miksi lukittautua yhteen projektiin, kun voisi keskittää energiansa jonkun aivan uuden luomiseen? Se tuntuu pakkomielteiseltä.” Näin saa tietysti kirjoittaa, mutta mitä merkitystä näillä lauseilla on? Ilmeisesti Cameron kokee, että hänellä on jotain uutta kerrottavaa neljän elokuvan edestä, ja häneen luotetaan miljardin dollarin verran. Hirveän vaikea kyllä arvioida näiden uusien elokuvien sisältöä näin Suomesta käsin ja vieläpä yli kaksi vuotta ennen kuin ensimmäinen niistä nähdään, ainakin minusta.

(Lisättäköön, että en itse henkilökohtaisesti ns. odota uusia Avatareja. Ensimmäinenkin oli pitkäveteinen.)

Lopussa vielä tiedetään, että vaikka kakkososa menestyisi, kolmonen ehkä ei, ja käy mielessä, että kirjoittajan olisi ehkä pitänyt kertoa tämä arvio vaikkapa niille, jotka Cameronin rahoittamisesta päättivät, eikä Hesarin lukijoille.

Viimeisenä esitetään outo moralistinen johtopäätös Cameron kyvyttömyydestä päästää irti. Kirjoittaja tosiaan ajattelee, että Cameron on vähän kuin George R. R. Martin, joka ei anna faneilleen uutta kirjaa, vaan panttaa ja panttaa, vaikka nämä sitä niin odottavat. Dramaturgia tämäkin.

Kolumnin ongelmat ovat hatusta vedetyissä musta tuntuu -argumenteissa ja spekulaatioissa. En osaa osoittaa siitä muuta virhettä kuin läpitunkevan väärän käsityksen siitä, miten ja miksi elokuvia (Hollywoodissa) tehdään ja miten ne jaellaan. Hieman hupsua on sekin, että elämästään lähes 30 vuotta tähän maailmanhistorian kalleimpaan viihdetuotekokonaisuuteen käyttävästä Cameronista heitellään psykologisia arvioita sen perusteella, miltä touhu milloinkin näyttää meille, jotka luemme uutisia verkosta ja tulemme lopulta hieman myöhässä näkemään kymmenisen tuntia valmista seikkailufilmiä.

Itse isot kysymykset ovat, kuten todettu, sinänsä aivan perusteltuja. Niihin on mahdollista myös osin vastata, jos katsoo Avatar-hanketta ja ylipäänsä Hollywoodia pragmaattisesta eikä odottavan fanin näkökulmasta.

Minua hämmentää, että tällainen teksti on julkaistu maan suurimmassa sanomalehdessä ”analyysinä”. Olisi epäreilua osoittaa kritiikki uransa alkuvaiheessa olevaa toimittajaa kohtaan, kun kyse on toimituksellisesta ongelmasta.

Jonkun olisi pitänyt osoittaa kirjoittajalle se, mitä hän ei näe. Vihjata vääristymästä ja neuvoa ajattelemaan asiaa myös toisesta näkökulmasta. Todeta, että auteur-teoriaa voi ehkä soveltaa teokseen, mutta ei logiikkaan jolla Hollywood-viihdekone tuotteet aikatauluttaa ja ulos syöttää. Tietää, että Disneyn kaikkia elokuvia koskeva julkaisusuunnitelma on väkevämpi voima kuin Cameronin arvioitu pakkomielteinen leffansa viilaus. Sitä toivoisi, että esimerkiksi asiantuntijatoimituksissa olisi osaamista tunnistaa reaalimaailmaa (tässä tapauksessa elokuvien tekemistä) koskevia näkemyksiä, jotka eivät pidä vettä. Tiedän kyllä omakohtaisesti, että kirjoittaja ei välttämättä niitä omasta ajattelustaan tunnista. Ei siihen kouluteta. Eikä niitä opi tunnistamaan ilman kollegoita tai asiallista kritiikkiä.

Kirjoittajien ammattitaito kehittyy kirjoittamalla ja perehtymällä. On kulttuurijournalismin kannalta harmillista, jos kontekstia ei tunneta, vaan mennään asenteiden ja harhaluulojen varassa printtiin asti. Taloustoimituksissa on aivan toisenlaiset kriteerit argumenteille, joilla persoonallisia ja kiistanalaisiakin mielipiteitä tuetaan.

Tällaiset perspektiiviharhat ja vinksahtaneet spekulaatiot ovat erityisen yleisiä elokuvasta ja elokuvien tekijöistä (eli yleensä etäältä tai todella etäältä) kirjoitettaessa. Etenkin viihde-elokuva kutsuu fanittamaan. Se on sen luonne ja funktio. Cameron muuttuu etäisyyden vuoksi ikään kuin viihdehahmoksi hänkin. Mutta nuo ihmiset tuolla tekevät näitä hommia työkseen, joka päivä, vuosia tai joskus vuosikymmeniä. Joillekin elokuva on sijoituskohde, toisille arkista duunia ja joillekin myös kertomisen intohimoa.

Painavia näkökulmia siihen, miksi nämä elokuvat tehdään, on siis Cameronin omien tavoitteiden ja ”pakkomielteen” rinnallakin. Forbesissa on laskettu, että jopa tuomiopäivän skenaariossa – jossa yleisö hylkää Avatarit – neljä elokuvaa jäävät voitolle ja samalla Disney saa valtavasti lisäarvoa striimausalustalleen, ja hyvässä tapauksessa voitot ovat satumaiset. Ja Uudessa-Seelannissa, jossa merkittävä osa tuotannosta tehdään, Avatar on ollut sisäpoliittinen puheenaihe (ja jo ennen koronavirusta), koska se tuo maahan 400-1000 työpaikkaa ja lähes sadan miljoonan euron tulot.

Varmasti Cameronilla on suuria tunteita siitä, että neljä Avataria lykkääntyivät taas vuodella, mutta vaikka nojatuolista voi siltä tuntua, ”kiusallinen” ei liene niitä parhaiten kuvaava adjektiivi.