Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Muukalainen ja kriitikon vastuu

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 3.2.2009 08:41

Valtalehtien kriitikot ottivat Jukka-Pekka Valkeapään hienon Muukalainen-elokuvan vastaan flegmaattisesti. Siitä on herännyt keskustelua.

Kaikilla arvostelijoilla oli elokuvasta jotain hyvääkin sanottavaa. ”Muukalainen on sekä visuaalisesti että äänisuunnittelultaan taidokkaimpia Suomessa koskaan tehtyjä elokuvia. Se on poikkeuksellinen myös tinkimättömässä taiteellisuudessaan”, kirjoitti Tarmo Poussu Ilta-Sanomien arviossaan ja on aivan oikeassa. Muukalainen on enemmän taidetta kuin viihdettä.

Mutta kuten Helsingin Sanomien Nyt-liitteen Pertti Avola, Poussu totesi että elokuvan tarina on liian ohut. Useimpien arvioiden yleissävy oli väsynyt: joo vähän niinku Tarkovskia, mut ei tää hei ollutkaan mikään uusi Peili, joten sori, ei vaan kiinnosta.

City-lehdessä Harri Närhi määritteli Muukalaisen kaltaisen ”apaattisen” elokuvan funktioksi, että sitä katsomaan voi viedä ystäviä, joille haluaa korostaa omaa kultivoituneisuuttaan. Ihan hauskasti sanottu, jos tarkoituksena on pilkata sekä tekijöitä että niitä katsojia, jotka ovat tästä katsojaa hieman tavallista enemmän haastavasta elokuvasta pitäneet.

Helsingin Sanomien eli Nyt-liitteen arviolla on valtava merkitys tällaisen pienen ja vaativan yleisön laatuelokuvan menestykseen. Jopa ratkaiseva, kun elokuvalla ei ole alla kansainvälistä mainetta – siis kun elokuva on suomalainen. Arvioiden lisäksi myös Nytin kriitikkotähtitaulukko on tärkeä – jopa tekstiä tärkeämpi, kun niin harva jaksaa enää lukea elokuva-arvioita.

Ehkä siksi Uuden Suomen arvion innoittamana elokuvaohjaaja ja Elokuvasäätiön pitkäaikainen, jo eläkkeelle jäänyt tuotantoneuvoja Olli Soinio laukoi todella kovaa ja henkilökohtaisuuksiin menevää tekstiä Nytin arviota vastaan.

Pienen yleisön
elokuva, totta

Muukalainen on suomalainen elokuva, mutta vähäisintäkään Suomi-lisää se ei lippuluukuilla saa. Jos sitä menee katsomaan nimenomaan suomalaisuutta odottaen, pettyy varmasti. Sen tarinaa ei ole sidottu aikaan ja paikkaan. Se ei tuputa nostalgiaa tai tuttuutta, vaan tarjoaa taitavasti tyylitellyn maailman sekä arvoituksellisen, mutta ryhdikkään kertomuksen pojan kokemuksista, jotka eivät kaikki liene totta. Loppu on kieltämättä loivempi kuin toivoisi, mutta silti palaset ovat harvinaisen komeita.

Muukalainen ei ole elokuva jokaiseen makuun – se on leimallisesti pienen yleisön elokuva. Mutta kuinka pienen? Se sai viikonloppuna yhteensä kolmisensataa katsojaa – Turussa perjantaina ja lauantaina kuulemma yhteensä viisitoista. Ja tämä elokuvalle, joka tulee kokea elokuvateatterissa – Tuomo Hutrin kuvaus hivelee silmiä ja Micke Nyströmin äärimmäisen hiottu äänisuunnittelu on keskeinen osa kokonaiselämystä. Äänien ”kauhuelokuvamaisuus” sai tosin sekin kritiikkiä osakseen eräässä arviossa – ikään kuin se ei olisi ollut harkittua ja tarkoituksellista.

Ei Muukalaisesta yleisömagneettia todellakaan toivottu. Levityksessä on vain kolme kopiota, siis suurimmissa kaupungeissa. Silti katsojamäärä on selkeästi vähemmän kuin tekijät ja levittäjä odottivat. Näillä näkymin Muukalainen katoaa valkokankaalta ehkä parissa viikossa.

Muukalainen palkittiin
Göteborgin festivaaleilla

Kriitikon oma mielipide on toki kriitikon oma mielipide, eikä siihen sinänsä ole puuttuminen. Televisioinnin jälkeen Jussi-gaalassa käytiin tosin monessakin pöydässä keskusteluja kritiikin merkityksestä ja tyyleistä, esimerkkinä juuri Muukalainen, joka lauantaina voitti Göteborgin festivaaleilla – Pohjoismaiden suurimmilla elokuvajuhlilla – pääpalkinnon sekä palkinnon parhaasta kuvauksesta.

Olisivatkohan suomalaiskriitikot koettaneet olla edes ihan pikkuriikkisen enemmän kiinnostuneita tästä monin tavoin poikkeuksellisesta ja tinkimättömyydessään ihailtavan rohkeasta suomalaiselokuvasta, jos kansainvälisesti merkittävä palkinto olisi tullut ennen kuin he kirjoittivat hohhoijaa-kritiikkinsä, joiden sävy tappoi elokuvan vähäisetkin kaupalliset mahdollisuudet Suomessa?

Onko Muukalainen kritiikissä väliinputoaja, joka ei kiinnosta, koska tekijät ovat ensikertalaisia eivätkä vielä etabloituneita, ja joka jää paitsioon taiteen puolelle aikana, jolloin niin monet kriitikotkin liputtavat ennen kaikkea viihteen puolesta?

Entä olisiko mahdollista – ja nyt kyse ei ole tästä tapauksesta – että vielä joskus Helsingin Sanomien kriitikko voisi olla edes jostain elokuvasta oikeasti innoissaan?

Onko kriitikko osa
elokuva-alaa?

Peruskysymys kuulunee, onko elokuvakriitikko osa elokuva-alaa, vai täysin sen ulkopuolinen kommentoija. Siinäkään ei ole välttämättä kyse puolien valitsemisesta vaan siitä, millaisella asenteella lähestyy elokuvia ja niihin liittyvää kulttuuria. Kai olen elokuvatoimittajana itse jäävi sanomaan, mutta jotain intohimoakin toivoisi teksteistä välittyvän.

Soinion Uuteen Suomeen kirjoittaman, sanoisinko ärjynnän, kanssa olen samaa mieltä yhdestä asiasta. Vaikka kriitikoilla ei tietenkään ole minkään sortin velvollisuutta auttaa elokuvia menestymään, tietty vastuu etenkin lupaavimpien nuorten kotimaisten tekijöiden tukemiseen heillä – meillä – mielestäni on. Valtalehden kriitikolla on vallan tuomaa vastuuta. Asian kieltäminen on sokeutta.

Jussi-gaalassa juttelin parin Muukalaisen jo nähneen elokuva-ammattilaisen kanssa. He olivat samaa mieltä kanssani siitä, että Muukalainen on tiettyine heikkouksineenkin parempi tai ainakin komeampi kokonaisuus kuin yksikään vuoden 2008 kotimaisista ensi-illoista. Sitten joku totesi, että Helsingin Sanomien tähti-arvotusasteikolla se on kuitenkin samaa tasaista kolmen tähden laatuluokkaa kuin Timo Koivusalon Kalteva torni. Voi kuinka meitä nauratti, vaikka emme tienneet miksi.

Kaikki Kuvien takaa -blogin merkinnät löydät täältä

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Nytin suurin ongelma on, ettei sinne kirjoita enää yksikään toimittaja, jota aidosti kiinnostaisi haastavat elokuvat. Jos Avola joskus erehtyy kirjoittamaan ylistävästi jostain elokuvasta, hän vain toistaa ulkomaisten kolleegoidensa kritiikkejä tai puhuu muuten puuta heinää. Helena Yläsen suomalaiselokuvien ylistävistä kritiikeistä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hänellä on oma äänensä ja intohimo elokuvaa kohtaan. Göteborgin palkinto olisi varmasti auttanut kriitikkojen työtä, jos se olisi tullut aiemmin ilmi. Suomalaisten on vaikea pitää suomalaisesta taiteesta ilman ulkomailta tulevaa hyväksyntää.

Pitäisi varmaankin eriyttää nämä kaksi eri asiaa: Suomalaisen kritiikin taso ja yksittäisen elokuvan, eli Muukalaisen, arvostelu.

Kinnusen kirjoituksen takia luin kyseiset arvostelut ja minusta Harri Närhen arvostelu Cityssä http://www.city.fi/lehti/arvostelut/elokuvat/view.php?id=730 oli melko osuva. Närhi kirjoittaa aina vahvasti omalla tyylillään ja hän kirjoittaa yleensä intohimolla. Närhi kykenee innostumaan elokuvista, mikä oli Yläsen yksi vahvuuksista.

Muukalaisesta voidaan olla montaa mieltä. Se on monella tapaa hieno, mutta tarina on ontto ja jännite kantaa mukanaan liian vähän aikaa. Pitääkö siis palkita visuaalisuus ja kokonaisuuden hallinta? Festivaalivoitto ei välttämättä tarkoita sen olevan mestariteos. Kaikki katsovat elokuvaa omalla tavallansa, myös festivaalien juryt.

Muukalainen on toisten mielestä mestariteos, mutta eriävät mielipiteet eivät jää pelkästään elokuvakriitikoiden huutamaksi. Viime vuosien merkkiteoksista (Tummien perhosten koti, Musta Jää, Miehen työ, Paha maa, Tyttö, sinä olet tähti ja Mies vailla menneisyyttä) ,ovat kaikki saaneet ylistäviä ja vähemmän ylistäviä arvioita. Omasta mielestäni Muukalainen on hieno, mutta ontto.

Kinnunen on kuitenkin oikeassa suomalaisen kritiikin ja erityisesti Hesarin tasosta. Hesarin arvostelut ovat kaikki negatiivisen asenteen kautta tehtyjä. Innostuminen ja intohimo puuttuu. Elokuvasta etsimällä etsitään sen virheitä, eikä edes hyvä kokonaisuus saa kriitikkoa antamaan niitä heikkouksia anteeksi. Negatiivisuus paistaa läpi juuri Avolan ja Lehtosen kirjoituksissa.

Juuri kotimaista elokuvaa kohdellaan kyseisessä lehdessä yltiönegatiivisesti. Suomalainen elokuva ei ole koskaan voinut niin hyvin kuin nyt: elokuvat noteerataan ulkomailla saaden festivaalivoittoja, ulkomaista levitystä on enemmän kuin koskaan ja se löytää myös kotimaansa katsojat. Silti käytännössä jokainen kotimainen elokuva saa Hesarissa nuivan vastaanoton.

Kinnunen on oikeassa myös muun kritiikin ja maailmanmenestyksen seuraamisesta. Esimerkiksi ranskalainen ”Luokka” on tyyppiesimerkki sellaisesta elokuvasta, joka saa festivaalimenestyksensä ansiosta ylistäviä kritiikkejä. Maailmalla se on kuitenkin otettu vastaan erittäin ristiriitaisesti. Tähdet vaihtelevat kahden ja viiden välillä.

Hesarin ja nykykritiikin suurin ongelma onkin juuri nuo tähdet ja erityisesti NYT-liitteen tähtilaatikko. Markkinointituote, joka latistaa pienimmänkin mahdollisuuden arvostaa valtalehden elokuvakritiikkiä. Tähtilaatikko johdattaa meidät puhumaan enemmän tähdistä kuin elokuvan sisällöstä tai sen muusta analyysistä.

Entisenä kriitikkona ymmärrän puutteellisen ajan aiheuttavan, ettei pysty aina tutustamaan elokuviin kunnolla tai kirjoittaa niistä sydämen kanssa. Jatkuva laiminlyönti on kuitenkin jo laiskuutta tai elämäntavasta pursuavaa kyynisyyttä.

Timo Peltonen, ent. surkea elokuvakriittikko, nyk. erinomainen elokuvafanaatikko.

Hyvä kirjoitus aiheesta, joka itseäni harmittaa muunkin suomalaisen kritiikkikulttuurin kohdalla. Toivoisin, että kriitikot uskaltaisivat intoutua vaikka ylenpalttisestikin katsomiskokemuksistaan, turvallinen kolmen tähden linja on – no, turvallista ja mitäänsanomatonta. (Mikon mainitsemaa Helena Ylästä kaipaan tässä suhteessa.)

Ihmettelen sitäkin, miksi ns. taide-elokuvasta on tullut hyljeksittyä päivälehtikriitikkojen parissa – Kun ennen väheksytystä viihde-elokuvasta on nyt tullut hyväksytympi, siitä on samalla tullut AINOA hyvän elokuvan muoto?

Nytin elokuvakritiikin taso on surullinen. Usein tuntuu kriitikkoa oikein vituttaneen, kun piti taas istua katsomaan elokuva. Tyylittömyys ja uneliaisuus etualalla joka perjantaina. Eikö kukaan ojenna ja ohjaa ison lehden mielipidekeisareita? V.P. Lehtosen lause on. Liian. Usein. Lattea.

Kun näin Muukalaisen ennakkopressissä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa, sanoin kavereille, että nyt on tulossa elokuva, joka mittaa myös suomalaisen elokuvakritiikin tasoa. Onneksi näin kävi. Nyt on käynnissä hyvä ja tarpeellinen keskustelu.
Näin se oravanpyörä pyörii: ihmiset tarvitsevat yhä suurempia, yhä tutuimilla näyttelijöillä varustettuja, ja yhä jykevämmin ennakkomarkkinoituja Hollywoodin hittejä lähteäkseen elokuvateattereihin, joten niitä – ja melkein pelkästään niitä – yhdelle firmalle keskittyneihin leffateattereihimme tuodaan. Ne opettavat meitä katsomaan leffoja tietyllä tavalla, jolle tyypillistä on, että tulkinnalle ei kauheasti tarvitse jättää tilaa. Kún meille sitten isketään eteen elokuva, joka ei kaipaa selittelyä, jossa on täysin samantekevää, missä ja milloin tarina tapahtuu, joka pitää vain ottaa vastaan ja nauttia kokemuksesta – elokuvataiteesta puhtaimmillaan – me olemmekin hämmentyneitä ja yritämme epätoivoisesti löytää kaikki ne asiat, jotka olemme tottuneet itsestään selvästi ymmärtämään. (Siihen perustui Pertti Avolan koko kritiikki.) Ja kun emme osaa tulkita teosta tyhjiin, ajattelemme, että siinä on oltava jotain vikaa.
Valitettavaa on, että käynnissä oleva kritiikkikeskustelu ei päädy niin suuren yleisön korviin, eikä herätä niin suurta mielenkiintoa, että se auttaisi Muukalaista pysymään teattereissa.

Muukalainen sai elokuvateatterikierroksellaan lopulta noin 1300 katsojaa. Mieleen tulee yksi 1990-luvun kansainvälisesti menestyneimmistä suomalaiselokuvista, Tallinnan pimeys, jota kävi Suomessa katsomassa vain muutama sata ihmistä. Se kuitenkin kiersi kymmeniä elokuvafestivaaleja, myytiin levitykseen moniin maihin (taisipa olla Aki Kaurismäen teosten rinnalla 1990-luvun ainoa suomalaiselokuva, jota esitettiin Iso-Britanniassa valkokankailla) ja Quentin Tarantinokin innostui kehumaan sitä – muistaako joku detaljit? Ainakin Tarantinon lausunto oli aikoinaan präntätty brittiläisen vhs-julkaisun kanteen.

Onneksi Valkeapää saa ansaitsemaansa kotikenttäarvostusta. Hänelle myönnettiin tänään Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset -palkinto.

SARVin lehdistötiedote korostaa, että elokuva on ollut haaste arvostelijoille:
http://www.sarv.fi/files/kk_16042009.pdf

Tämä kommentti tulee tooooosi myöhään, mutta elokuva tuli teevestä eilen ja katsoin sen nyt uudelleen. Pahoittelen heti negatiivisuuttani mutta en voi mitään: koen elokuvan taiteellisuuden yhäkin ylimitoitetuna, syvyyttä imitoivana kitsinä, johon pojan kokemus hukkuu. Vähempi olisi toiminut paremmin. Henkilöt eivät ole oikein missään läsnä, elävät vain teosta varten, kuvissa. Kuvaus tuli silmille liikaa ja korosti itseään. Kokonaisuudessa maistuu lopputyö ja epäilemättä äänisuunnittelua ja kuvasommittelua oli ajateltu sitä silmällä pitäen. Rentous puuttui.

He ovat paenneet oli kummallisessa genresekoilussaan ja epäyhtenäisyydessään ehdottomasti kiinnostavampi elokuva (ks. juhasaari.blogspot.fi: Kun maailma halkeaa; pistän tämän uudeksi blogijutukseni eli sielläkin voi käydä haastamassa minua).

P.S. Uskon että elokuva vetosi moniin sen uskalluksen ja tuolloisen poikkeuksellisen ilmeen vuoksi. Ikään kuin että sai napata kunnon taidepaukun viihteen keskeltä. Mutta se ei ole teokseen itseensä palautettava ansio vaan ylevää janoavan tapa ottaa teoksia vastaan. Kunnioitan kyllä Valkeapään hyvää yritystä. Mutta tietenkin nämä ovat makuasioita: joku pitää elokuvan kuvia eläytymiseen houkuttavana ja arvoituksellisina, minä tympeinä asetelmina. Tämä on vähän niin kuin keskustelua jumalan olemassaolosta.

Olen nyt tosi negatiivinen mutta kun tuo elokuva pahus vie pakottaa moiseen. Aargh!

Juttu Muukalaisesta blogissani (juhasaari.blogspot.fi) nimellä Esteettinen mieltymys on toiseus sisälläni.

Näitä luetaan juuri nyt