Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Muukalainen ja kriitikon vastuu

Blogit Kuvien takaa 3.2.2009 08:41
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Valtalehtien kriitikot ottivat Jukka-Pekka Valkeapään hienon Muukalainen-elokuvan vastaan flegmaattisesti. Siitä on herännyt keskustelua.

Kaikilla arvostelijoilla oli elokuvasta jotain hyvääkin sanottavaa. ”Muukalainen on sekä visuaalisesti että äänisuunnittelultaan taidokkaimpia Suomessa koskaan tehtyjä elokuvia. Se on poikkeuksellinen myös tinkimättömässä taiteellisuudessaan”, kirjoitti Tarmo Poussu Ilta-Sanomien arviossaan ja on aivan oikeassa. Muukalainen on enemmän taidetta kuin viihdettä.

Mutta kuten Helsingin Sanomien Nyt-liitteen Pertti Avola, Poussu totesi että elokuvan tarina on liian ohut. Useimpien arvioiden yleissävy oli väsynyt: joo vähän niinku Tarkovskia, mut ei tää hei ollutkaan mikään uusi Peili, joten sori, ei vaan kiinnosta.

City-lehdessä Harri Närhi määritteli Muukalaisen kaltaisen ”apaattisen” elokuvan funktioksi, että sitä katsomaan voi viedä ystäviä, joille haluaa korostaa omaa kultivoituneisuuttaan. Ihan hauskasti sanottu, jos tarkoituksena on pilkata sekä tekijöitä että niitä katsojia, jotka ovat tästä katsojaa hieman tavallista enemmän haastavasta elokuvasta pitäneet.

Helsingin Sanomien eli Nyt-liitteen arviolla on valtava merkitys tällaisen pienen ja vaativan yleisön laatuelokuvan menestykseen. Jopa ratkaiseva, kun elokuvalla ei ole alla kansainvälistä mainetta – siis kun elokuva on suomalainen. Arvioiden lisäksi myös Nytin kriitikkotähtitaulukko on tärkeä – jopa tekstiä tärkeämpi, kun niin harva jaksaa enää lukea elokuva-arvioita.

Ehkä siksi Uuden Suomen arvion innoittamana elokuvaohjaaja ja Elokuvasäätiön pitkäaikainen, jo eläkkeelle jäänyt tuotantoneuvoja Olli Soinio laukoi todella kovaa ja henkilökohtaisuuksiin menevää tekstiä Nytin arviota vastaan.

Pienen yleisön
elokuva, totta

Muukalainen on suomalainen elokuva, mutta vähäisintäkään Suomi-lisää se ei lippuluukuilla saa. Jos sitä menee katsomaan nimenomaan suomalaisuutta odottaen, pettyy varmasti. Sen tarinaa ei ole sidottu aikaan ja paikkaan. Se ei tuputa nostalgiaa tai tuttuutta, vaan tarjoaa taitavasti tyylitellyn maailman sekä arvoituksellisen, mutta ryhdikkään kertomuksen pojan kokemuksista, jotka eivät kaikki liene totta. Loppu on kieltämättä loivempi kuin toivoisi, mutta silti palaset ovat harvinaisen komeita.

Muukalainen ei ole elokuva jokaiseen makuun – se on leimallisesti pienen yleisön elokuva. Mutta kuinka pienen? Se sai viikonloppuna yhteensä kolmisensataa katsojaa – Turussa perjantaina ja lauantaina kuulemma yhteensä viisitoista. Ja tämä elokuvalle, joka tulee kokea elokuvateatterissa – Tuomo Hutrin kuvaus hivelee silmiä ja Micke Nyströmin äärimmäisen hiottu äänisuunnittelu on keskeinen osa kokonaiselämystä. Äänien ”kauhuelokuvamaisuus” sai tosin sekin kritiikkiä osakseen eräässä arviossa – ikään kuin se ei olisi ollut harkittua ja tarkoituksellista.

Ei Muukalaisesta yleisömagneettia todellakaan toivottu. Levityksessä on vain kolme kopiota, siis suurimmissa kaupungeissa. Silti katsojamäärä on selkeästi vähemmän kuin tekijät ja levittäjä odottivat. Näillä näkymin Muukalainen katoaa valkokankaalta ehkä parissa viikossa.

Muukalainen palkittiin
Göteborgin festivaaleilla

Kriitikon oma mielipide on toki kriitikon oma mielipide, eikä siihen sinänsä ole puuttuminen. Televisioinnin jälkeen Jussi-gaalassa käytiin tosin monessakin pöydässä keskusteluja kritiikin merkityksestä ja tyyleistä, esimerkkinä juuri Muukalainen, joka lauantaina voitti Göteborgin festivaaleilla – Pohjoismaiden suurimmilla elokuvajuhlilla – pääpalkinnon sekä palkinnon parhaasta kuvauksesta.

Olisivatkohan suomalaiskriitikot koettaneet olla edes ihan pikkuriikkisen enemmän kiinnostuneita tästä monin tavoin poikkeuksellisesta ja tinkimättömyydessään ihailtavan rohkeasta suomalaiselokuvasta, jos kansainvälisesti merkittävä palkinto olisi tullut ennen kuin he kirjoittivat hohhoijaa-kritiikkinsä, joiden sävy tappoi elokuvan vähäisetkin kaupalliset mahdollisuudet Suomessa?

Onko Muukalainen kritiikissä väliinputoaja, joka ei kiinnosta, koska tekijät ovat ensikertalaisia eivätkä vielä etabloituneita, ja joka jää paitsioon taiteen puolelle aikana, jolloin niin monet kriitikotkin liputtavat ennen kaikkea viihteen puolesta?

Entä olisiko mahdollista – ja nyt kyse ei ole tästä tapauksesta – että vielä joskus Helsingin Sanomien kriitikko voisi olla edes jostain elokuvasta oikeasti innoissaan?

Onko kriitikko osa
elokuva-alaa?

Peruskysymys kuulunee, onko elokuvakriitikko osa elokuva-alaa, vai täysin sen ulkopuolinen kommentoija. Siinäkään ei ole välttämättä kyse puolien valitsemisesta vaan siitä, millaisella asenteella lähestyy elokuvia ja niihin liittyvää kulttuuria. Kai olen elokuvatoimittajana itse jäävi sanomaan, mutta jotain intohimoakin toivoisi teksteistä välittyvän.

Soinion Uuteen Suomeen kirjoittaman, sanoisinko ärjynnän, kanssa olen samaa mieltä yhdestä asiasta. Vaikka kriitikoilla ei tietenkään ole minkään sortin velvollisuutta auttaa elokuvia menestymään, tietty vastuu etenkin lupaavimpien nuorten kotimaisten tekijöiden tukemiseen heillä – meillä – mielestäni on. Valtalehden kriitikolla on vallan tuomaa vastuuta. Asian kieltäminen on sokeutta.

Jussi-gaalassa juttelin parin Muukalaisen jo nähneen elokuva-ammattilaisen kanssa. He olivat samaa mieltä kanssani siitä, että Muukalainen on tiettyine heikkouksineenkin parempi tai ainakin komeampi kokonaisuus kuin yksikään vuoden 2008 kotimaisista ensi-illoista. Sitten joku totesi, että Helsingin Sanomien tähti-arvotusasteikolla se on kuitenkin samaa tasaista kolmen tähden laatuluokkaa kuin Timo Koivusalon Kalteva torni. Voi kuinka meitä nauratti, vaikka emme tienneet miksi.

Kaikki Kuvien takaa -blogin merkinnät löydät täältä