Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Musertavan realistinen, tosin katsomiskelvoton sotaelokuva?

Blogit Kuvien takaa 1.11.2016 14:56
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Yksi viisaus kuuluu, että tietenkin katsoja haluaa toden tuntuisempaa elokuvaa. Kun elokuvaan tuli ääni, mykkäelokuvien tekeminen loppui kuin seinään. Värielokuvan saapumisen on ajateltu olevan osa matkaa elokuvalliseen realismiin.

Samoin muutama vuosi sitten uskottiin, että moderni 3D ainakin kehityttyään voisi hyvinkin levitä hallitsevaksi elokuvaformaatiksi. Tosimaailmakin on äänellinen ja värillinen, ja näemme kahdella silmällä tilan syvyyden.

Nyt otetaan uutta harppausta.

Billy Lynn’s Long Halftime Walk on Jäämyrskyn ja Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärmeen ohjaajan Ang Leen uusi draama, joka kertoo Irakista kotiin Yhdysvaltoihin lyhyelle vierailulle ja julkiseen esiintymiseen palaavista sotilaista.

BLLHW on toteutettu tekniikalla, joka lupaa siitä kaikkien aikojen ”realistisinta” elokuvakokemusta. Lee toivoo sitä myös esitettävän sen tekniset kriteerit täyttävällä laitteistolla. Se ei tule olemaan mahdollista kovinkaan monessa teatterissa.

Kuvaus on kolmiulotteista, siis stereoskooppista. Sillä Lee kokeili jo edellisessä elokuvassaan Piin elämä. Modernista 3D:sta on tullut sen lanseerauksen jälkeen yhä enemmän suurimpien spektaakkelien ja animaation lisäarvo tai ainakin lisätemppu ja lipunhinnan korottaja, mutta Lee uskoo sen kuuluvan myös draamaan.

Kuvan terävyys on 4K, eli pikseleitä on nelisen kertaa se mitä tavallisessa 2K-digiprojektorin kuvassa, mikä ei ole sinänsä enää erityistä.

Hurjaa on, että BLLHW on osin kuvattu 120 kuvan sekuntivauhdilla (fps). Perinteisessä elokuvassa on 24 kuvaa sekunnissa. Ihmisaivot täyttävät ja sulavoittavat välit: elokuva ei näytä töksähtelevän, paitsi joskus joidenkin nopeiden kameranliikkeiden aikana.

Hobitit kuvattiin ja esitettiin 48 kuvan sekuntivauhdilla, mikä teki niistä monien mielestä kummallista katsottavaa. Oliko jälki hyperrealistista vai televisiomaista? Ainakin näin korkea päivitysnopeus tuntui valkokankaalla oudolta, vaikka olemme nähneet vastaavaa  digitelevisioissa ja konsolipeleissä. Virtuaalitodellisuusjärjestelmissä, kuten Oculus Riftissä käytetään nopeutta 90 fps.

Leen elokuvassa päähenkilön sotatakaumakohtauksia näytetään tosiaan nopeudella 120 fps, ainakin jos elokuvateatterin laitteisto sallii. (Tennispalatsin Scape-salissa pitäisi sallia.)

Tarkoitus on luoda vaikutelmaa, että katsoja olisi ikään kuin itse tapahtumien keskellä eikä vain katsoisi tutulla, alitajunnallisen rauhallisella ja keinotekoisella nopeudella päivittyvää kuvaa eli esitystä.

”When you watch a film, you feel the flicker, which is severe in 24fps 3D. It is more subtle at 60, but you still know you’re in movie land, in somebody else’s story. You’re safe”, Lee kertoo Deadlinen haastattelussa.

120 fps vastannee ihmisaivoille täysin saumatonta tapahtumajatkumoa. En ole itse nähnyt BLLHW:tä, mutta ensimmäisten amerikkalaisreaktioiden perusteella Leen uhkapeli näyttäisi kääntyneen tappioksi.

Ang Lee on tehnyt kaikkien aikojen realistisimman näköisen elokuvan. Se on katselukelvoton, otsikoi Slate. Elokuvan ja etenkin sen 120 fps-jaksojen kerrotaan näyttävän epäelokuvalliselta, keinotekoiselta ja friikiltä.

Daily Beastissa pohditaan hyvän elokuvan hukkuvan ”uuden estetiikan” herättämään keskusteluun.

Odotan kovasti BLLHW:n näkemistä ja toivon näkeväni sen tässä uudessa formaatissa. Totta kai haluan nähdä, miltä se näyttää ja mitä Lee tavoittelee.

Realismia tavoitellaan myös siten, että näyttelijöitä ei ole maskeerattu. Lee todella haluaa irti tutusta elokuvan illuusiosta ja näyttää myös näyttelijöiden ihohuokoset, jotka yleensä on tapana hävittää kuvasta. Jo tällaista tinkimättömyyttä on pakko arvostaa.

Sen kai voi jo päätellä, että pyrkimys todenmukaisuuteen aiheuttaa vastareaktion: liian realistista ollakseen elokuvaa, mutta silti liian keinotekoista ollakseen toden kaltaista.

Onko BLLHW siis ikään kuin tanskalaisen dogma-suuntauksen huipputeknologinen vastine?

Entä mikäli kaikki elokuvat tehtäisiin tästä lähin 120 fps -kuvanopeudella, vaikuttaisiko ”tavallinen” 24 ruudun kuva uusille sukupolville falskilta, nykivältä ja jäykältä?

Ehkä vaikuttaisi, tottumuksestahan tässä on kyse.

Ehkä ei vaikuttaisi. Ei tullut 3D:stäkään standardia, vaan lähinnä härpäke härpäkkeiden ystäville.

Ehkä elokuva pitäisi hyväksyä taiteenlajiksi, jonka tietyt rajoitteet nimenomaan tekevät siitä niin vetovoimaista ja alitajuisesti vapauttavat mielikuvituksen. Mutta katsotaan Leen elokuva ensin.