Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Moonlight on empatian voitto

Blogit Kuvien takaa 6.3.2017 16:26
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Moonlightin menestystä on ilo seurata.

Elokuva on hyvä.

Sen lisäksi se on poliittinen, haluamattaan ja pyytämättään, ei siis millään julistavalla tavalla.

Se on osunut oivallisesti tähän aikaan ja ajan hermoon. Ohjaaja Barry Jenkins on itsekin todennut, että Moonlightin valmistuminen juuri viime vuoden lopulla oli sattumaa – hän teki työtä sen parissa vuosia, ja yhtä hyvin se olisi voinut viivästyäkin vaikkapa kokonaisen vuoden.

Jos populistien menestys eri vaaleissa ja eri maissa on ollut hämmentävää ja yllättävää, yhtä lailla Moonlightin voitto Oscareissa oli positiivinen yllätys.  Se oli todiste ja muistutus, että ei demokratia ainoastaan vahvista taantumuksellisia voimia. Moonlightin voitto oli empatian voitto.

Moonlightin katsojamäärä on kohonnut Suomessa harvinaisen voimakkaasti. Viikonloppuna Oscar-noste paransi katsojamäärää edellisviikonloppuun verrattuna peräti 132 prosenttia. Katsojia oli viikonloppuna 9300 ja yhteensä niitä on 35 600. (Vertailun vuoksi suunnilleen yhtä pitkään pyörineillä T2 Trainspottingilla on 21 500 katsojaa ja Toivon tuolla puolen on kerännyt 39 500 katsojaa.)

Ylipäänsä se, että katsojamäärä nousee, on aika harvinaista: yleensä elokuvien kaari on ensi-illan jälkeen laskeva. Tarvitaan sekä Oscar-voiton kaltaista huomiota että hyvä word of mouth, jotta päästään edes paljon lievempään nousuun. Ja kyseessä on kuitenkin suomalaisen leffan budjetilla tehty, eli amerikkalaisittain hyvin, hyvin pieni elokuva.

Kyse ei ole mistään sympatiakatsomisesta saati ihmeestä, vaan nykyään harmillisen harvinaisesta ilmiöstä, ehdasta yllätyshitistä.

Pienestä Moonlightista, jolle löytyi Suomessa levittäjä vasta aika myöhään syksyllä, tuleekin nyt lippuluukulla valtavirran elokuva. En olisi minäkään uskonut sen saavan parhaan elokuvan Oscaria (”koska Oscar-äänestäjät ovat konservatiivisia, vanhoja valkoisia miehiä”), enkä olisi uskonut sen saavan Suomessa yli 50 000 katsojaa, hyvä jos puolet siitä (”koska eihän Suomessa katsota afroamerikkalaista gay-teemaista elokuvaa”).

Onpa mukavaa olla väärässä.