Mitä meistä tuli: haastaako amatööri Suomen elokuva-ammattilaiset?
Joulukuun alussa Finnkinon teatterilevitykseen yhdellä kopiolla tullut amatöörielokuva Mitä meistä tuli on kerännyt jo kolmisentuhatta katsojaa. Se on paljon.
Ensi-illan aikaan vasta 22-vuotiaan Miika Ullakon ohjaama ja kirjoittama elokuva on tehty nollabudjetilla. Kukaan työryhmästä ei ollut elokuva-alan ammattilainen, harvat yli kaksikymppisiä. Silti tuloksena on pitkä draama, joka kelpasi jopa Shanghain elokuvafestivaaleille. (Iso tapahtuma, mutta leffojen sisäänpääsykriteerit eivät ole ihan helposti ymmärrettävissä.)
Kävin katsomassa Mitä meistä tulin muutama viikko sitten. Kinopalatsin pienehkö sali oli lähes täynnä. Olin todennäköisesti näytöksen vanhin katsoja – arvioisin keski-iäksi alle 20.
Star Wreck-mies Timo Vuorensola on sanonut kyseessä olevan ”paras kotimainen elokuva vuosiin”, mutta Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Mitä meistä tuli sai sai yhden tähden.
Ennakko-odotukseni olivat matalat, myönnän.
Yllätys oli tavallaan hyvinkin positiivinen.
Olen suomalaista elokuvaa katsoessani harvoin niin utelias tarinan seuraavista käänteistä kuin Ullakon elokuvaa ihmetellessäni. Mitä meistä tuli tyylilajien sekamelska, suorastaan unimaisen sekava ja liitelevä kokemus. Ja silti loppuun asti kiinnosti, mitä tulee tapahtumaan.
Kertomus alkaa päähenkilöiden lapsuudesta. Koulukiusaaminen johtaa jonkinlaiseen tragediaan. Myöhemmin seurataan nuoria aikuisia kolmessa eri tarinasäikeessä, jotka sidotaan lopulta yhteen kohtalokkaalla risteilyllä.
Ullakko on lähtenyt kirjoittamaan Hollywood-tyylistä, mutta paljon leveämmin vedoin maalailevaa melodraamaa. (Eräässä haastattelussa hän mainitsi esikuvakseen Paul Haggisin Crashin.) Mika Siltala totesi, että Mitä meistä tuli tuo mieleen John Woon varhaiset elokuvat. Se on totta: sensibiliteetti on aasialainen, tunteen palolla ei ole rajaa, eikä mikään ole liian naiivia, jos elokuvan tekijä kokee sen tarinan kannalta todeksi. Pelissä on Venäjän mafiaa ja murha, itsemurhayrityksiä, vanhoja kaunoja ja pakahduttavaa syyllisyydentuntoa sekä tietenkin mitä viattominta rakkautta.
Näyttelijät ovat amatööreiksi hemmetin hyviä. Ullakko itse vetää muuten toisen miespäärooleista.
Käsikirjoitus ei ole missään tapauksessa huono. Se on viimeistelemätön, taivaita tavoitteleva, ihan liian polveileva ja muutenkin moniongelmainen, mutta ei huono. Joissain kohtauksissa ei tunnu olevan mitään pointtia, toisissa on todella hyviä oivalluksia – ovatko ne omia vai matkittuja, ei sillä väliä. Osa vitseistä ei toimi, mutta hei, Ralliraidassa yksikään vitsi ei toiminut. Loppuratkaisu on naurettava, mutta ei sen enempää kuin Haarautuvan rakkauden talossa.
Kyse on vain siitä, että tämä ei ole suomalaisen elokuvan käsikirjoitus, saati kaksikymppisten näyttelemän elokuvan käsikirjoitus.
Ongelma on myös se, että ohjaaja Ullakko katsoo elämää vinkkelistä, johon ei oikein voi samastua. Tarinan hahmojen elämällä on kovin vähän tekemistä tosimaailman kanssa, vaikka juttu yrittää olla kiinni oikeassa tämän päivän Suomessa. Kaikki on suurta valkokangassatua, välillä komediaa, sitten draamaa ja pian kohtalokasta actionia. En oikein löydä romantiikkaa kahdeksanvuotiaana rakastumisesta, mutta ehkä se on juuri sitä.
Mitä meistä tuli on ennen kaikkea työvoitto. Teknisesti liki täysimittainen elokuva on saatu aikaan kotikutoisesti.
Kyllä, elokuva tuntuu hetkittäin infantiililta.
Silti: suosittelen suomalaisesta elokuvasta kiinnostuneille muutenkin kuin vain kuriositeettina. Ullakossa palaa hurjan väkevä tarinankertomisen liekki.