Mitä meistä puhutaan on väkevä elokuva kunniamurhat mahdollistavasta kulttuurista
Mitä meistä puhutaan on voimakas elokuva. Se on kertomus pakkoavioliitosta kieltäytyvästä pakistanilaissukuisesta oslolaistytöstä, joka viedään pakolla Kabuliin. Vasta elokuvan nähtyäni luin sen ammentavan ohjaaja-käsikirjoittaja Iram Hamin omista kokemuksista. Se oli pökerryttävä tieto, kahdestakin syystä.
Siksi, että tarina ehti sellaisenaan tehdä vaikutuksen. Tapahtumasarja ei ole yllättävä sinänsä – tämän kaltaisia, surullisia ja karmeampiakin tarinoita on kerrottu ja raportoitu – mutta se on esitetty elokuvallisesti niin hyvin.
Ja siksi, että Ham on erittäin osaava elokuvantekijä. (Sitä avatakseni kerron myöhemmin yhdestä kohtauksesta, jonka osa lukijoista saattaa kokea spoileriksi, vaikka minusta se ei sitä ole.) Tämän tarinan kertovan teoksen olemassaolo sinänsä ei ole ainoastaan muistutus siitä että tällaista tapahtuu. Mitä meistä puhutaan muistuttaa olemassaolollaan myös siitä, että jos Ham olisi jäänyt Kabuliin (tai pahempaa), tätä tarinaa ei olisi kerrottu tällaisena vavisuttavana elokuvana eikä mitenkään muutenkaan. Sama totta kai koskee jokaisen tällaisen kohtalon kokeneen tytön ja naisen tarinaa, ja heitä on miljoonia ja taas miljoonia. Harvoilla olisi mahdollisuutta tuoda tarinaansa taiteen tai median kautta maailmalle.
Mutta tuo omakohtaisuuden lisä on lopulta ikään kuin se tendenssipuoli, jonka tässä tekstissä jätän sivuun, sillä se ei hallitse teosta. Elokuvan erinomaisuus liittyy paljon siihen, miten siinä vältetään se saarnaavuus, johon aihe helposti altistaisi.
16-vuotias Nisha (Maria Mozhdah) on samastuttava, turhia riskejäkin ottava ja hetkittäin ärsyttävä tyyppi. Hän on oikea teini, ei esikuva tavalla tai toisella (vaikka hän alussa sukkuloi norjalaisen nuorison kulttuurin ja kodin pakistanilaisperinteitä painottavan elämäntavan välillä kuin viime hetkellä pelastuva toimintasankari). Hänen rohkeimmat tekonsa ovat nimenomaan rohkeita, hänen kärsimyksensä on ennen kaikkea kurjaa – eli Ham ei suhtaudu Nishaan proosallisella tavalla uljaana hahmona tai uhrina jota pitäisi palvoa.
Kuohuttava aihe houkuttelee nimenomaan olemaan muuta kuin tasapainoinen, mutta Mitä meistä puhutaan on tasapainoisen kerronnan taidonnäyte (ei sentään mestariteos). Tekee mieli verrata Hamin elokuvaa Amanda Kernellin Saamelaisvereen, joka on formaalisesti jämäkkä ja muun muassa erittäin hienosti näytelty, mutta selkeää ja yksioikoistakin tendenssielokuvaa. Sen parissa en itse tuntenut oikein muuta kuin oloni manipuloiduksi.
En missään tapauksessa väittäisi, etteikö Saamelaisveren pääpointti eli elokuvan kuvaamien epäoikeudenmukaisuuksien julki tuominen olisi arvokasta sinänsä, mutta elokuvallisesti kyseessä ei ollut merkkiteos. Agendan korostaminen toi Saamelaisvereen kuorolle saarnaamisen vaikutelmaa. (Toki eroa on siinä, että Saamelaisveri käsitteli rasistisen valtakulttuurin ja saamelaisten suhdetta ja Mitä meistä puhutaan enemmänkin yhden kulttuurin sisäisiä murroksia. Emotionaalisesti kumpikin pyrkii samankaltaiseen puristavuuteen, mutta eri keinoin ja sävyin.)
Painajainen, johon Nisha päätyy, ei ole alleviivatun selkeä tai asetelmallinen. Sellainen ei ole edes Hamin elokuvan kiperä huippukohtaus (joka tulee jo kauan ennen loppua), jossa isä aikoo murhata tyttärensä.
Hän ei tee sitä.
Osaaminen, jolla tunteiden heilahtelut kerrotaan ja jolla tytön koettelemuksilla nimenomaan ei herkutella, on huikeaa. Loppua kohden tuntuu, että isä ei sittenkään ole paha. Ehkä.
Ambivalenssia riittää loppukuviin asti. Asioita ja suhdetta henkilöihin pitää ajatella itse, ja elokuva on siksi sitäkin vaikuttavampi. Ei ole hirviötä vaan ihmisiä, joilla mahdollisuuksia olla tekemättä karmeita asioita – sekä mahdollisuus ja jokin syy tehdä niitä.
Suomen ensi-ilta on ensi viikon perjantaina. On mielenkiintoista, miten Mitä meistä puhutaan vastaanotetaan meillä. Norjassa elokuvasta tuli hitti.
Suosittelisin sitä kaikille. Etenkin väkevänä elokuvana, toissijaisesti sen tärkeän aiheen vuoksi. Ja kyllä, elokuva on kaikesta huolimatta myös optimistinen.