Mistä Tarantino, Kaurismäki ja von Bagh puhuivat, kun he julistivat elokuvan kuolemaa
Elokuvan digitalisoituminen tuli puheeksi sunnuntaina Sodankylän elokuvajuhlilla. Peter von Bagh ja Aki Kaurismäki sanoivat keskustelutilaisuudessaan digitaalisuuden johtavan elokuvan kuolemaan.
Vain kolme viikkoa sitten Quentin Tarantino tuli samanlaisiin johtopäätöksiin toimittajien edessä Cannesissa.
Mistä oikein on kyse?
Olen kirjoittanut elokuvan digitalisoitumisesta blogiini toistakymmentä kertaa. Prosessi oli nopea: elokuvantekijöille tarpeeksi laadukkaat digikamerat saatiin laajaan käyttöön alle kymmenen vuotta sitten. Elokuvateatterien digitalisointi käytännössä kaikkialla maailmassa tapahtui yhdessä rykäyksessä vuosina 2008-2012.
Yleinen käsitys on, että filmin ja filmikopioiden aika on nyt ohi.
Jotkut elokuvantekijät, kuten Kaurismäki ja Tarantino, kuvaavat silti yhä filmille. Se on hieman kalliimpaa. Digiin siirryttiin ennen kaikkea, koska se on halvempaa ja helpompaa.
Kun yhä harvemmat käyttävät filmiä, laboratorioita suljetaan ja filmille kuvaamisen prosessi muuttuu yhä mutkikkaammaksi.
Kuvaamisen ja elokuvantekemisen kannalta eroista kertoo dokumenttielokuva Side by Side, jossa esimerkiksi Martin Scorsese, David Fincher, David Lynch ja Christopher Nolan kertovat näkemyksistään. Se on paraikaa katsottavissa Yle Areenalta (lyhyt versio). Jopa George Lucas paljastaa joutuneensa tylytetyksi, kun hän ryhtyi varhaisessa vaiheessa käyttämään digikameroita. Digikamerakin on vain väline, Scorsese sanoo dokumentissa.
Kaikki muuttui.
Nyt elokuvateattereissa saattaa yhä olla filmiprojektoreita, mutta uusista elokuvista ei enää tehdä filmikopioita.
Ymmärrän Kaurismäen ja von Baghin ajatuksia. Ne eivät ole vain nostalgiaa tai tottumusjuttuja. Filmillä on oma tuntunsa, ja siksi jopa insinöörihenkinen ohjaaja Nolan vaalii sille kuvaamista.
Kukaan ei kiistä filmin ja digikuvan esteettistä ja psykologista eroa. Fotokemiallisen filmin pinnassa on elävä rae. Digikuva on tarkkaa ja armotonta, mutta sitä on helpompi käsitellä.
Vanhojen elokuvien digirestauroinnit hukkaavat tavallaan yhden historian tason. Juuri siihen Kaurismäkikin puuttui sanoessaan, että ”digitalisoitu Casablanca on rikos ihmisyyttä kohtaan”. Restauroinnitkin voidaan silti tehdä hyvin.
Digikuvaaminen on kehittynyt. Muutama vuosi sitten kotimaisissa elokuvissa näki outoa räpeltämistä uuden teknologian kanssa, mutta ei enää.
Minäkin kaipaan filmiä, mutta ei se minkään salaliiton vuoksi teattereista kadonnut. Filmidiggareita on vain liian vähän. Ei ole taloudellisesti kannattavaa tehdä uutuuksista filmikopioita esitettäväksi filmifiileille, kun digikopioiden jakelu on yleinen käytäntö. Elokuvateatterit suosivat digiä, joka ei kulu projektorissa, ja jonka logistiikka on merkittävästi huokeampaa (25 kilon filmikopio vs. 300 gramman kovalevy). Cannesissakaan ei nähty uusia elokuvia enää filmiltä, ja se sentään on elokuvataiteilijoiden suurin tapahtuma.
Meillä helsinkiläisillä on sentään asiat hyvin. Filmifiili voi aina mennä Orioniin.