Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Mistä puhumme, kun puhumme Valerian-elokuvasta?

Blogit Kuvien takaa 20.7.2017 22:43
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Valerian and the City of a Thousand Planetsista on vaikea kirjoittaa, koska ensin pitäisi päättää mistä kirjoittaa, ja sepä on hankalaa. Elokuvalipun hinnalla saa lähes parin sadan miljoonan euron arvosta silmäkarkkia ja epäkoherenssia. Ei tuo ole huono diili, jos ei varsinaisesti hyväkään.

Kirjoittaako, että valmis teos epäilemättä on juuri se elokuva, jota Luc Besson lähti tekemään?

Kirjoittaako elokuvan visuaalisesta maailmasta, joka on periaatteessa aivan fantastinen, mutta samalla niin itseensä käpertyvän keinotekoinen, että se on (etenkin ensimmäisen tunnin ajan) kuin jotain tietokonedemoa?

Kirjoittaako juonesta tai sen puutteista, joista keskeisin on se, että ensin elokuva ei tunnu rakentavan minkään sortin kokonaisuuksia ja sitten kliimaksi jälkeen iso tarina jaaritellaan yhdessä kohtauksessa kasaan röyhkeän selittelevästi?

Kirjoittaako siitä, kuinka elokuva ei tee hyvää Dane DeHaanin pyrkimyksille olla jotain muuta kuin klooni nuoresta Leonardo diCapriosta (sillä sellaiseksi hänet on havaijipaitoineen kiistämättä roolitettu), tai siitä että Bessonin ilmeinen yritys positioida tylykatseinen Cara Delevingne uudeksi Milla Jovovichiksi ei toimi?

Kirjoittaako Rihannan roolista, joka on lyhyt, mutta parhaita ja kaikessa digielastisuudessaankin sekä vilpittömimpiä että seksikkäimpiä asioita elokuvassa?

Kirjoittaako siitä, että Valerianin toimivuus perustunee katsojan anteliaisuuteen – että kuinka arvostelukyvyttömästi suostuu ottamaan tarjotun sense of wonderin sellaisenaan vastaan?

Kirjoittaako, että kyllä tämä Kiinassa läpi menee?

Kirjoittaako elokuvan maailman laajuudesta, joka on kieltämättä huikea ja detaljeineen periaatteessa täysin tähtiensotaluokkaa, mutta että se ei merkinnyt allekirjoittaneelle paljoa, kun jutusta ei jaksa innostua?

Kirjoittaako Valerianin väkevästi muistuttavan, miten tärkeää fantasiatarinan on määritellä oman maailmansa sisäiset uskottavuuden rajat, sillä jos ihan kaikki on koko ajan mahdollista, ei mikään ole kiinnostavaa?

Kirjoittaako, että ensimmäiset viisi minuuttia David Bowien rytmittäminä olivat elokuvan parasta antia?

Kirjoittaako, että tuli ikävä The Fifth Elementiä, sillä Besson on parhaimmillaan, kun sekoilu on sallittua ja rentoa – kun taas Valerianin skaala tuntuu turvottaneen sen jäykkyyteen ja itsensä vakavasti ottamiseen?

Kirjoittaako, että tuli ikävä The Fifth Elementiä, koska Besson käytti mieluisimmat ideansa Pierre Christinin ja Jean Claude Mézièresin Valerian ja Laureline -sarjakuvasta jo siinä?

Kirjoittaako, että katsoisin jatko-osan, kaikesta huolimatta.