Miksi Zoolander 2 on yksi eniten odottamistani elokuvista
Totta kai on myös toivottuja jatko-osia, ja Zoolander 2 on sellainen.
Teaser-traileri julkaistiin eilen, ja se on ainakin lupaavan itsepäinen, yhden tsoukin varaan rakennettu täsmäisku Ben Stillerin luoman hahmon faneille.
Ensimmäinen Zoolander on kestänyt aikaa erinomaisesti. Jälkiviisaasti täytyy todeta, että se oli uuden komediatyylin airut. Muistan itse antaneeni sille aikoinaan ”vain” kolme tähteä, vaikka dvd:n ilmestyttyä palasin elokuvan pariin useita kertoja ja huomasin oppivani dialogia ulkoa (aina huolestuttavan innostumisen merkki, LOL). Olin selvästi elokuvan ensimmäisen kerran nähdessäni vähän hämmentynyt.
Miksi yksinkertaisen miesmallin seikkailuista kertova Zoolander on niin hyvä?
Se on viehättävällä tavalla holtiton. Tekijöillä – Stiller myös ohjasi elokuvan – oli uskallusta roiskia, antaa tarinan syöksähdellä yllättäviin suuntiin ja leikkiä kerronnan tyyleillä: mukana oli ripaus sellaista elokuvan keinojen ja tosi-tv- ja dokumenttityylin sekoittamista, jota aiemmin ei farssissa oltu juurikaan tehty. Aikoinaan se vaikutti ehkä vähän sketsimäiseltä, mutta uskoakseni esimerkiksi Sacha Baron Cohen saa kiittää oman tyylinsä löytämisestä Zoolander-elokuvan esimerkkiä (sen lisäksi, että Brüno-hahmo on Zoolander-hahmon variaatio).
Eikä mitään alleviivattu. Hitaampia ei odoteta, vaan löylyä heitetään lisää. Moni vitsi on liian tuplauuno auetakseen ensimmäisellä katselukerralla, mutta hauskaa kamaa on niin paljon, ettei kärryiltä putoa. Joillekin tämä voi näyttäytyä sekavuutena, samaan tapaan kuin Pähkähullua Suomea kritisoitiin sen ilmestymisaikaan siitä, että elokuvassa on liikaa vitsejä.
Mikä hyvässä sekoilufarssissa naurattaa? Oivallukset. Yllättävät oivallukset. Se, että jokin aivan kummallinen assosiaatio naksahtaa paikoilleen. Se vaatii riskinottoa. What is this? A center for ants? How can we be expected to teach children to learn how to read… if they can’t even fit inside the building?
Sekoilun pohjana pitää olla kuitenkin tietty tasapaino ja vakavuus, jotta sitä voidaan ravistella. Orange mocha frappuccino!
Ei ole sattumaa, että Zoolander oli ensimmäinen elokuva, jossa Will Ferrell teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen. Ferrellin mainioiden farssien putki jatkoi nimenomaan Zoolanderin viitoittamalla tiellä. Niitä ja esimerkiksi täydellistä Walk Hardia ei olisi ilman työtä, jonka Stiller ja kumppanit tekivät ja riskejä, joita he ottivat. Elokuvan ikärajakin aiheutti Yhdysvalloissa ongelmia: tällaiselle farssille halutaan varhaisteiniyleisö, mutta (ei-niin-heterot) seksiviittaukset aiheuttivat harmaita hiuksia tuottajalle ja/tai sensuuriviranomaisille. Aikoinaan Zoolander ei edes ollut iso hitti. Siitä tuli kulttielokuva ajan kanssa.
Zeitgeist-elokuvana Zoolanderin farssintakaisen merkityksen kiteyttää varmaankin se, että se on tavallaan yksi parhaista Bret Easton Ellis -filmatisoinneista. Väite voi kuulostaa hassulta, mutta yhtäläisyyksistä suivaantunut Ellis tosiaan halusi viedä tekijät raastupaan Glamorama-romaaninsa kopioinnista – ja keissi soviteltiin rahalla kaikessa hiljaisuudessa.
Zoolander on myös hyvä muistutus siitä, että Ben Stiller on parhaimmillaan loistava koomikko. Lapsille suunnattujen Yö museossa -höpsöttelyjen jälkeen se ei ehkä ole kenelläkään päällimmäisenä mielessä. 200landerin, anteeksi Zoolander II:n ensi-ilta on keväällä 2016.