Miksi Moonlight-ohjaaja Barry Jenkins haluaa tehdä Disneylle Leijonakuningas kakkosen?
Moonlight on epäilemättä 2010-luvun suuria elokuvia.
Se on niitä teoksia, joista on puhuttu ja puhutaan pitkään ja jotka luovat jotain uutta. Erityislaatuisuudesta todistaa laajan yleisö, jonka pieni, melkeinpä täysin tuntemattomien afroamerikkalaisten näyttelijöiden draama saavutti elokuvateattereissa – jopa Suomen kaltaisessa maassa, jossa afroamerikkalaisten tarinat yleensä eivät ole yleisömenestyksiä. Parhaan elokuvan Oscarkaan ei tässä arvioinnissa varsinaisesti haittaa.
Moonlightin ohjasi ja kirjoitti Barry Jenkins. Myös seuraavassa elokuvassaan, yhtä elegantissa If Beale Street Could Talkissa Jenkins kertoi pienten ihmisten tarinaa.
Kolmen elokuvan (jo 2008 valmistunut esikoinen Medicine for Melancholy on harvemmin nähty tapaus) jälkeen Jenkins on tehnyt minisarjan The Underground Railroad, joka kertoo (Colson Whiteheadin romaaniin perustuen) fantasian keinoin Yhdysvaltojen orjuushistoriasta. Amazonin striimauspalvelulle tehdyssä sarjassa vertauskuvallinen ”maanalainen rautatie”, reitit joita pitkin afroamerikkalaiset saattoivat päästä pakoon orjuusosavaltioista, onkin kirjaimellisesti maanalainen höyryjuna vaunuineen.
Syyskuun lopussa Jenkins oli otsikoissa todella yllättävällä tavalla.
Hän ohjaa Disneylle Leijonakuningas kakkosen.
Elokuvanystävien piireissä uutinen vastaanotettiin, eikä ihme, lähinnä lannistuneissa tunnelmissa.
Onko viihdebisneksen megajätti Disney saanut pauloihinsa jopa riippumattoman draamaelokuvan suuren ja ajankohtaisen, todella indien nimen?
Eikö olekin merkki amerikkalaisen elokuvataiteen luhistumisesta, että kaikista ohjaajista Barry Jenkins tekee jatko-osaa animaatioelokuvalle, joka on todella todella menestynyt, mutta sisällöltään aika laimeana pidetty uusintaversio toisesta animaatioelokuvasta.
Disney ja Moonlight, mitäh?
Asiaa voi tietysti katsoa ulkopuolisena ensin Jenkinsin näkökulmaa arvuutellen. Uutta Leijonakuningasta tehdessään hän saa satumaiset resurssit. Disney varmasti valvoo tarkkaan, mitä Jenkins tekee, mutta suurempia elokuvia ei juuri ole.
Fotorealistisen tietokoneanimaation tekeminen tuossa mittakaavassa voi myös – älkää naurako! – olla todella mielenkiintoista. Se on kuitenkin koko elokuvan kattavana kerrontatapana paitsi uusi teknologia, myös uusi pelikenttä, jossa kaikki on mahdollista, kun on nuo Disneyn rahat.
Rahasta puheen olleen Jenkinsin palkkio on (etenkin, koska hän on parhaan elokuvan Oscarin saaneen teoksen ohjaaja) epäilemättä satumainen. Sellainen, jonka jälkeen ei tarvitsisi enää tehdä päivääkään työtä – eli voisi vaikka keskittyä koko loppuiäkseen mitä epäkaupallisimpaan taiteeseen. Moonlightin kaltaisilla elokuvilla ei yleensä aivan rikastuta (no, kaikki on suhteellista).
Mutta: mitä jos Leijonakuningas kakkosen käsikirjoitus on hyvä? Jotenkin voisi kuvitella, että Jenkinsin taivuttelemiseksi ei riitä palkkio.
Eikä olisi ihme Disneynkään kannalta, että Leijonakuninkaan jatkon, kutsutaan sitä elokuvaksi tai franchisen seuraavaksi kannattimeksi, olisi tavoite saavuttaa jotain uutta. Disneyn Marvel-elokuvissakin on nähty, että Black Pantherin kaltainen monimuotoisuuden valonkantaja saattaa olla yllättävin menestys.
Joka tapauksessa The Underground Railroadista on julkaistu ennakkomaistiainen. Mitä Leijonakuningas 2 onkaan, tällaistakin Jenkinsiä on ja tulee myös jatkossa.
Sitä paitsi: tässä näkyy todella inspiroitunut ja kiistaton kiinnostus spektaakkeliin. Omanlaiseensa, persoonalliseen ja säröiseen, mutta spektaakkeliin.