Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Miksi kotimainen satiirielokuva Likainen pommi floppasi teattereissa?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 5.10.2011 06:06

Muun muassa Presidentin kansliaa ja kansainvälisesti palkitun Päivät kuin unta -televisioelokuvan tehneen Elias Koskimiehen esikoiselokuva Likainen pommi tuli pari viikkoa sitten ensi-iltaan, sai aika paljon julkisuutta, ristiriitaiset kritiikit – ja pahasti turpiinsa yleisöltä. Katsojaluvut ovat heikkoja. Toisella viikolla puolet esityskopioista vedettiin teattereista.

Likainen pommi on aivan erilaista suomalaista elokuvaa. Se on satiiri, ja huumori on omalaatuista, ei taatusti ihan jokaiselle aukeavaa. Se ei pyri naurattamaan jatkuvasti ääneen.

Levy-yhtiömaailman kautta markkinoinnin ihmeitä, tämän päivän menestysihanteita sekä siinä sivussa koko työkulttuuria (ja pariakymmentä muutakin yhteiskunnallista teemaa) läpsivässä ja satirisoivassa elokuvassa on ongelmia. Se sinkoilee eri suuntiin ja toinen toistaan kreisimpiä henkilöhahmoja tuntuu olevan liikaa. Jotkut karikatyyrit ovat mainioita, muutamat melkein mahdottomia katsella. Ehkä vaikeinta on se, ettei joukossa ole yhtään sellaista normaalia, johon (tavis)katsoja voisi samastua.

Jep, mutta:

Itseäni ihastutti nopea tempo ja se, että Koskimies luottaa katsojan oivalluskykyyn ja uskaltaa tehdä jotain kummallista. Ohjaajana hänen tyylissään ei ole mitään hienostunutta, mutta se on valovuosien päässä jämähtäneestä arkisimman koulukunnan taikkilaisuudesta. Sanoisin, että korkeintaan 3-5 suomalaista elokuvaa per vuosi saavuttavat sellaisen jatkuvan kiinnostavuuden tason, ettei kelloa tarvitse katsella. Likainen pommi oli heikkouksineenkin hyvin reipas alusta loppuun.

Likainen pommi kannattaa katsoa. Piti siitä tai ei, se on erilainen.

Esimerkiksi Kainuun Sanomien kriitikko jopa totesi muuten vaisun arvionsa päätteeksi, että ”tämä maa tarvitsee Koskimiehen tavoin ajattelevaa elokuvantekijää”. Ja totta se on, että esimerkiksi yliseksualisoituneen viihdebisneksen kritiikkinä Likainen pommi on ratkaisevasti enemmän asian ytimessä kuin kauhea Hymypoika.

Mutta miksi kansa on karttanut sitä – luulisi Malla Malmivaaran, Jukka Puotilan ja kumppanien esittämän kotimaisen komedian nyt väistämättä vetävän ainakin jonkin verran yleisöä?

Keskeinen syy voi olla se, että Likaisen pommin traileri on luotaantyöntävä. Siinä ei ole mitään, mikä houkuttelisi katsomaan elokuvan – päinvastoin. Tai kuten eräs tuttavani sanoi sen leffateatterissa nähtyään: ”koko sali jähmettyi myötähäpeään ja lopuksi huokasi tuskaansa”.

Ei voi kuin lainata erästä trailerin YouTube-kommentoijaa: ”anteeks mitä helvettiä”.

Vaikka Pommi on ”mitä helvettiä”-elokuva, se on sitä kiinnostavalla tavalla. Traileri kehottaa juoksemaan pakoon, ei ojentamaan rahaa leffalippuun.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Elias Koskimies on avoimesti homoseksuaali, joten Likaisen pommin floppaamisen taustalla saattaa olla myös perussuomalaisten kannatuksen nousun myötä kasvanut konservatiivisuus ja suvaitsemattomuus yhteiskunnassamme. Kasojat eivät uskaltaneet mennä katsomaan homon ohjaamaa elokuvaa, koska pelkäsivät itsekin leimautuvansa homoiksi, ja osa kansalaisista boikotoi leffaa ihan vaan periaatteesta.

Tsekkivihkon teoriaan en, anteeksi vain, kyllä usko. Kävikö Tsekki itse katsomassa filmin?

Minulla pyöri siinä elokuvaa todistaessani silmissä otsikot ”Missä pitäisi nauraa?”, ”Komedia ei naurata.”, ”Komedia on fiasko!” ja ”Nolla katsojaa”. Ne otsikot kyllä löytyvät leikekirjastani, johon olen kerännyt Rauni ”Molle” Mollbergin viimeisen teatterielokuvan PARATIISIN LAPSET vastaanoton.

Se filmi epäonnistui ehkä hieman eri syistä, mutta siinäkin oli satiirinyritys, mutta paljon kunnianhimoisemmin tavoittein ja keinoin. Silti se meni poskelleen ja osoitti miten vaikeata satiiri meille suomalaisille on – tehdä ja vastaanottaa.

Silloin oli vuosi 1994 ja sitä pidettiin kotimaisen ”nollavuotena”. Pelkään pahoin, että heikon suomifilmivuoden 2011 (sekä taiteellisessa että taloudellisessa mielessä) pohjanoteeraus LIKAINEN POMMI vie meidät taas nollatasolle. (Jos Vares on vuoden vetävin, se kertoo kyllä paljon. Ja nyt kunnianhimoisimmatkaan filmit ja kokeneimmat tekijätkään eivät ole ulottuneet parhaaseensa.)

Olisin mielelläni löytänyt Koskimiehen filmistä jotakin positiivista, mutta Malla Malmivaara taisi olla ainoa plussa (hän teki mitättömäksi kirjoitetun roolin sentään eläväksi). Videokuva oli susirumaa (niin se kyllä oli Pussikaljaelokuvassakin, vaikka se taisi olla kuvattu 16 mm filmille ja vedetty siitä? – en ole kuvaustekniikoiden asiantuntija). Jos ideanpoikasia oli – olen senkin suhteen epäileväinen – ne oli käytetty jossain puolen tunnin kohdalla ja selvästi väsymisen näki. Kun se suuri ”uutispommi” sitten oli se seksivideo. Tai jotain, whatever, who cares?

Valitettavasti näin vain loput Koskimiehen aiemmasta tv-elokuvasta, mutta se vaikutti melko raikkaalta. Tässä Likaisessa pommissa ei ollut mitään raikasta. En ymmärrä, miten elokuvan rahoitus oikein toimii, kun tämmöistä päästetään kameroiden edessä tapahtumaan. Eikö missään kukaan valvo, millaisilla käsikirjoituksilla lähdetään liikkeelle? Tai käy seuraamassa kuvauksia ja vihellä peliä poikki, kun ei siitä mitään näytä tulevan? Kuulostaa diktatoriselta, mutta tässä nyt todiste, että elokuva taitaa vaatia seurantaa, kun se on niin monesta tekijästä kiinni, se onnistuminen.

Ja nyt päästettiin ensikertalainen pitkän filmin tekijä vielä filmaamaan omaa tekstiään. Millä näytöillä? Ymmärrän Kallen viittauksen ”taikilaisiin” siten, että ohjaaja-käsikirjoittaja ei ola käynyt elokuvakoulua? Onko näin? Siis ainoa ansio on ollut huonojen viihdeformaattien ideointi telkkariin ja se lauantaisketsisarja Presidentin kanslia? En nimittäin usko, että tuolla käsikirjoituksella Elokuvasäätiön rahoitus olisi irronnut? Jos oli, niin sitten tarttis tehdä jotakin.

Likainen pommi muistuttikin Presidentin kansliaa, joka on vedetty 15 minuutista 80 minuuttiin. Edellisessä vain tappotahtinen vitsisinko saattoi erehdyttää katsojaa kuvittelemaan, että jotakin hauskaa oli tapahtumassa.

Voi olla, että olen joskus nähnyt huonomman kotimaisen, mutta en kyllä muista. (Hymypojan jouduin haukkumaan lähes yhtä pahoin, mutta raskain sydämin, koska siinä sentään yritettiin jotain ja pyrittiin johonkin.) Nyt kärsivät kaikki osapuolet. Miten Koskimiehen hyvätkään ideat enää menevät läpi (ainakaan elokuvina), kun ensiyrityksellä tulee näin takkiin (tosin ansaitusti). Lisäksi huonona elokuvavuonna tämmöisen näkeminen saattaa olla viimeinen pisara niille, jotka katsovat kotimaista vain satunnaisesti. Hyvän suomifilmin näkeminenhän lisää luottamusta ja intoa mennä katsomaan muitakin kotimaisia, nyt käy päin vastoin.

Filmin markkinointi oli kunnossa. Tuskin Image-lehti ihan jokaiselle ensiprojektille suo kymmentä aukeamaa värikuvineen (vai montako niitä nyt oli?). Toisaalta tietysti, suuret puheet ja odotusten herättäminen markkinarummutuksella aiheuttaa helposti vastareaktion, jos valkokangas sitten onkin tyhjää täynnä. (Filmin julisteesta saa käsityksen, että elokuva olisi etukäteen näytetty koeyleisölle. Miksi se siinä tapauksessa päästettiin ensi-iltaan?)

Olen jonkin verran päässyt seuraamaan kulttuuriprojektien rahoitusta. Yhtenä periaatteena on, että tukea annettaisiin tarpeeksi, että juttu onnistuisi. Miten jossain kuvitellaan, että 700.000 eurolla tehdään kunnon pitkä teatterielokuva – siis lavastuksia ja ammattinäyttelijöitä tarvitseva fiktio? Toisaalta: nyt nämä 700.000 e ovat pois jonkin toisen, todennäköisesti paremman, elokuvan budjetista.

Ei näin. Mutta syytä ei pidä kaataa ainakaan kokonaan ohjaaja-käsikirjoittajan niskaan, minä syyttäisin rahoittajatahoja, tuottajia, kaikkia niitä, joiden ammattitaidolla olisi pitänyt nähdä, ettei tästä tule yhtään mitään. (Näyttelijä Jukka Puotilahan kai sanoi haastoissa, ettei tiennyt oliko elokuva hauska vai vakava?) Miksi se toimimattomuus piti taas todeta jälkikäteen? (Positiviisia – edes varovaisen myönteisiä! – arvioita elokuvasta tosiaan saa hakemalla hakea, kuten Kallen alustuksesta käy ilmi.)

Ehkä tästä taas opitaan jotain? Mutta kun minusta tuntuu, että jo Paratiisin lapsista olisi pitänyt oppia. Tekeekö jokainen filmisukupolvi oman Waterloonsa. Miten kaikki, ihan kaikki, voi jonkin projektin kohdalla mennä näin pieleen? Siksi se floppasi, ei mistään muusta syystä.

Kieltämättä teaserin perusteella tuntui siltä, että tämä on pakko mennä katsomaan, koska se vaikutti niin erilaiselta — hyvällä tavalla. Tällä kertaa kuitenkin uskon viisammiksi väitettyjä eli kriitikoita ja odotan filmin katselua siihen asti, kunnes se tulee DVD:lle.

Ei taida olla sittenkään täysin turha elokuva jos se on saanut jotkut ihmiset, kuten Björkbackan, noin rainostuneeksi. Sitä paitsi eihän yksi floppi vielä vie suomalaista elokuvaa vielä nollatasolle? Eikä tämän vuoden taso nyt niin paha ole mitä on väitetty. Ainakin Varekset ovat menettelevää kertakäyttöviihdettä ja Pussikaljaelokuva oli hyvin onnistunut raina.

Täytyy silti sanoa että nuo kaksi traileria voivat hyvin olla syy Likaisen Pommin floppaamiseen. Ovat meinaan molemmat harvinaisen luotaantyöntäviä ja teennäisiä.

Tsekkivihko: ”Elias Koskimies on avoimesti homoseksuaali, joten Likaisen pommin floppaamisen taustalla saattaa olla myös perussuomalaisten kannatuksen nousun myötä kasvanut konservatiivisuus ja suvaitsemattomuus yhteiskunnassamme. Kasojat eivät uskaltaneet mennä katsomaan homon ohjaamaa koska pelkäsivät itsekin leimautuvansa homoiksi”

Mitään noin älyvapaata en olekaan aikoihin lukenut. Että perussuomalaiset ovat syynä siihenkin että elokuvaa ei käydä katsomassa? Kukakohan edes tiesi että Koskimies on homo, en ainakaan minä. Kirjastot ovat täynnä homojen kirjoittamia kirjoja ja elokuvateatterit homo-ohjaajien ja -näyttelijöiden elokuvia eikä niitä kukaan boikotoi. Sitäpaitsi väite siitä että suvaitsemattomuus olisi viime aikoina lisääntynyt vaatii kyllä perusteluita.

”Kasojat eivät uskaltaneet mennä katsomaan homon ohjaamaa elokuvaa, koska pelkäsivät itsekin leimautuvansa homoiksi”

”Leimautuvansa homoksi” menemällä katsomaan homon ohjaamaa elokuvaa? Ehkä 1950-luvulla…

Hannu Björkbacka: ”Miten jossain kuvitellaan, että 700.000 eurolla tehdään kunnon pitkä teatterielokuva – siis lavastuksia ja ammattinäyttelijöitä tarvitseva fiktio?”

Joitain taannoisia budjetteja käsittääkseni onnistuneina pidetyistä elokuvista:

Postia pappi Jaakobille: 525 000
Kohtaamisia: 567 000
Hyvä poika: 560 000

Jne. Kieltämättä Likaisessa pommissa on hieman enemmän lokaatioita.

Hyvä muistutus Kalle! Myönnetään, että nuo näyttävät kyllä paljon ENEMMÄN elokuvalta kuin Likainen pommi, siksi, että ne ovat elokuvantekijöiden elokuvia. Likaisen pommin tekijä ei näytä ymmärtävän ”Mitä elokuva on”.

Silti ongelmallistaisin hieman tätäkin hyvää täsmennystä. Postia pappi Jaakobille oli alun perin suunniteltu tv-elokuvaksi. Ja siltä se vieläkin minusta näyttää. En ollut niin varauksettoman innostunut filmistä kuin moni, moni muu. Härö on tehnyt parempia.

Kohtaamisia oli pääosin onnistunut kokeilu, se oli tehty halvalla, mutta komeasti, ja sen ydintä oli ohjaajan ja kamerankäyttäjän huikea taito olla tilanteessa mukana tavoittamassa näyttelijöiden työ. Silti elokuvassa näkyy se, että se on prosessoitu täyspitkäksi lyhyemmästä idusta.

Hyvän pojan yhteydessä korostui se, että se oli tehty nopeana rupeamana, kevyesti ja kevyellä kalustolla. Sekin näkyi lopputuloksessa (viittaan samaan, mitä sanoin Pommista ja Pussikaljasta – videolla ei saa filminnäköistä/tasoista jälkeä, etenkin kuvaus oli hailakkaa Pojassa ja Pussissa, Pommissa oli hailakkaa kaikki).

En siis todellakaan toivo, että Härö, Cantell ja Bergroth joutuisivat tekemään seuraavatkin elokuvansa kengännauhoista. En usko, että hekään sitä toivovat? Se raha todellakin näkyy lopputuloksessa. Tällä kertaa pienimuotoisuus kyllä palveli Häröä ja Cantellia varsin pitkälle, mutta niitä katsoessaan joutui antamaan vähän tasoitusta: ne olivat onnistumisia pienuudestaan huolimatta. (Pidin Cantellin elokuvasta enemmän kuin Härön. Skavaböle taas oli mielestäni parempi kuin Hyvä poika.)

Joten tarkistuslaskennasta huolimatta pidän pääsääntönä, että puolitoistamiljoonaa vaaditaan vähintään kunnon jälkeen, jota kehtaa esittää elokuvateatterin suurelta kankaalta maksaville katsojille.

Ehkä kannattaisi kysyä, mitä mieltä elokuvantekijät itse ovat budjeteista?

Vielä aiempaan keskusteluun: jos muutama media on antanutkin kolme tähtöstä Pommille, niin epätieteellisen otantani mukaan eniten on tullut kakkosia ja sitten muutamalta (V2, meikä, ehkä muitakin) se yksi ainoa tähkä. Eli ei tässä suurta hajontaa ole ollut, ja eikös noin keskimäärin voida ajatella, että kolme tähteä merkkaa keskinkertaista. Olen harvoin lukenut yhtä yksimielisiä arvioita elokuvista kuin tämän kohdalla.

Korostettakoon, että heikko lopputulos on vahinko kaikille osapuolille. Suomifilmin ja suomalaisen yleisön tappio. Se ei ole mikään riekkumisen asia. Mutta vakavasti se on minusta otettava, eikä vain taputettava selälle, että so what, just another movie. Uskon kyllä, että näin täydellisiltä mahalaskuilta voitaisiin välttyä ennakkosuunnittelulla ja seurannalla.

Itse en ainakaan nää Pussikaljan tai Postia pappi jaakabin visuaalisuudessa mitään vikaa. Ja sitäpaitsi nuo ovat pienimuotoisia filmeja jotka eivät tarvitsekaan mitään hollywood-tyylistä ja kiiltävää kuvaa.

Muutenkin kuvakalustosta ja rahasta mariseminen on minusta aikamoista hifistelyä. Tekiväthän Tarkovski ja Herzogkin varhaiset elokuvansa kengännauhabudjetilla. Väite että suomalaisen elokuvan ongelma olisi rahan puute, tai että ilman isoa budjettia ei saada aikaan hyvää elokuvaa on aikamoista paskapuhetta.

Antoihan Outi Heiskanenkin elokuvalle kolme ja puoli tähteä, vaikka siinä paljon ongelmia näkikin.

http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/1396130/likainen-pommi

Kyllä tällainen ristiriitainen arvostelu, niin kuin tämä Kinnusenkin blogikirjoitus, joka oli paljolti samoilla linjoilla, on paljon hedelmällisempi lähtökohta kuin pelkkä runttaus vaikka siinä puoli-ilmaisia kotipisteitä selvästi jaetaankin. Tällainen kirjoittaja antaa elokuvalle ja katsojalle edes jonkin mahdollisuuden sen sijaan että ryhtyisi kaikkitietävän makutuomarin auktoriteetilla mestaroimaan tekijöitä ja aliarvioimaan katsojia, joita samoin kuin kotimaista elokuvateollisuuttakin jotenkin muka pitäisi varjella esteettisiltä katastrofeilta. Eikö sellaisia ole syntynyt solkenaan läpi koko kotimaisen elokuvan historian aina eri arvostelijoiden erilaisilla mittapuilla mitattuina? Hyvä että syntyy erilaista, eikä vain ”hyvien” elokuvantekijöiden ”hyviä” elokuvia ”hyville” katsojille.

Selvästikään kysymys ei ole suuren yleisön elokuvasta, mutta kun siinä monet kriitikot näkevät merkittäviä ansioitakin, asettuvat yhden tähden tylytykset oikeisiin mittasuhteisiin ja paljastavat ainakin sen, että kysymys on (myöskin) makuasioista.

Mutta mikä meni pieleen, kun edes pieni yleisö ei löytänyt? Toisilla areenoilla sitten.

Mielestäni Likainen Pommi floppasi, koska siinä ei ollut minkään asteista näkökulmaa satiirissaan. Se vain latoi satiirinomaisia vitsejä peräkkäin, kunnes huomasi että ideat loppuivat kesken. 99 frangia oli kaikenlisäksi aivan liian ilmeinen esikuva.

Tämä jää viimeiseksi kommentikseni tästä asiasta, mutta kolme sanaa pitkän elokuvan budjeteista: kuvauspäivät, kuvauspäivät, kuvauspäivät!

Hollywood-tyylistä ja kiiltävästä kuvasta: kysymyshän ei budjetin kohdalla ole mistään koreilusta, vaan KUVAUSPÄIVISTÄ. Mikäli niitä on liian vähän, ei hyvää kannata odottaa. Kuvauspäivät maksavat.

Olen haastatellut näyttelijöitä ja he aina toivovat, että elokuvanteossa olisi enemmän aikaa hyvään työskentelyyn. On selvää, että jos rahaa on enemmän, voidaan suunnitella, eikä tarvitse hutaista kiireessä sen enempää näyttelijäin kuin kuvaajan, lavastajan, valaisijan tai muun työryhmän. Tämä tiedoksi, miksi teatteriesityksiin tarkoitetut pitkät fiktioelokuvat väistämättä tarvitsevat enemmän rahaa kuin dokumentit tai televisiolle tarkoitetut elokuvat (jollaiseksi Jaakobkin oli tehty).

Elokuva on visuaalinen taide, joten hifistelystä: ihmettelin, että Pussikaljan maineikas ja hyvä kuvaaja joutui päästämään sellaista jälkeä käsistään. Kallion kulmat kesällä kuvattuna olisivat olleet mehukas kohde, mutta jälki oli paikoin rumaa ja kaupunkikuva kalvakkaa. Katsoin elokuvan digiteatterissa, joten luulen, että näin saman, minkä muutkin. Olin kuulevinani, että se olisi kuvattu 16 milliselle ja siitä sitten digikopioitu. Tai jotain.

Arvostan itsekin Edgar Ulmerin Detouria, mutta en silti toivo, että se otettaisiin yleiseksi säännöksi budjettien suhteen. Elokuvantekijät ovat vuosikausia halunneet korottaa kotimaisten saamia rahoja, ei suinkaan vähentää niitä.

Ja vaikka katsoin Kohtaamisia mielelläni, niin se oli mielenkiintoinen ja onnistunut kokeilu. Varmaan Cantellkin haluaa tehdä joskus jotain, jossa voidaan käyttää muutakin kuin käsivaraa ja kohtauksissa ja jaksoissa leikata ja muuttaa valaisua välillä ja antaa näyttelijäin hengähtää ja keskittyä…

Kuka se sanoikaan, että huonon kehuminen hyväksi on väärin hyviä elokuvia kohtaan?

Minusta kriittisyys on taiteenkin suhteen parempi kuin lepsuus. Kummallista, jos ei taiteellisesti ja yleisöllisesti selvästi epäonnistuneen elokuvan jälkeen käydä kritiikkipalaveria (jollei ihan kriisipalaveria). Hyvien puolien hakemalla hakeminen ja kotimaisuudesta liputtaminen on nyt virhe, se antaa luvan tehdä lisää roskaa. Miksi pitäisi? Antaa kaikkien kukkien kukkia, on kiva periaate, mutta jollei tekijöillä ole itsekritiikkiä, pitäisi sitä löytyä ympäriltä. Nyt näin ei ollut. Kaikkien asianosaisten tulee kysyä itseltään, miksi?

En ota kaikkitietävän makutuomarin manttelia päälleni, sillä Likaisen pommin ”esteettisestä katastrofista” vallitsee harvinaisen liikuttava yksimielisyys. Mikä meni pieleen? Kaikki.

En ole lukenut vielä ylhäältä Kallen tuoreinta blogimerkintää Syvälle salatusta, koska menen elokuvan tänään katsomaan. Mutta jotenkin olen siitä jo otsikosta aistivinani hieman samaa, mihin itse pyrin Pommin kohdalla: kritiikki on hyväksi myös suomalaiselle elokuvalle.

HB: ”En ota kaikkitietävän makutuomarin manttelia päälleni, sillä Likaisen pommin ”esteettisestä katastrofista” vallitsee harvinaisen liikuttava yksimielisyys. Mikä meni pieleen? Kaikki.”

Taivas varjele! :)

Joo onhan se kriittisyys kotimaista elokuvaa kohtaan myös hyvä asia. Tosin itsenä välillä rasittaa jotkut vanhat kriitikot jotka valittavat siitä kuinka suomalainen elokuva rämpii pohjamudissa ja siitä kuinka ennen oli kaikki paremmin. Porukalla on näköjään sitten ikävä jotain Turhapuroja, Pekkoja tai vanhoja sotilasfarsseja. Filmihullu-lehden rutinaa alkaa olla jo aika masentava lukea. Myös monet nuoret elokuva harrastajat vikisevät siitä kuinka kuinka kotimainen elokuva on paskaa, aivain kuin jotkut uudet jenkkileffat olisivat niin paljon parempia.

Ja kiitos Hannu kun selkensit asiaa budjettiin liittyen. Uskon kyllä että monet kotimaiset elokuvat tarvitsisivat enemmän kuvauspäiviä, vaikka sekään ei aina valitettavasti takaa paljonkaan. Harvoin kaunis pinta tai huolitellumpi tekninen toteutus pelastaa leffaa jos kässäri on huono, ja sehän on aika usen kotimaisen elokuvan ongelma.

HB:”kritiikki on hyväksi myös suomalaiselle elokuvalle.”

Olipas omahyväisesti sanottu, mutta kait kriitikon on johonkin tuollaiseen uskottava kun laskettelee nollatuomioitaan, ettei koko touhu näyttäisi täydelliseltä egotrippailulta.

Kyllä kritiikki on hyväksi, jos kritiikki on hyvää ja terävää. Paniikkinappulan painaminen sen sijaan ei auta ketään, ja kaikkein vähiten auttaa se, jos elokuvatukia annettaisiin vain entuudestaan kaikkein ansioituneimmille (niin kuin nyt tällä Koskimiehen tiimilläkään ei olisi ollut riittävästi näyttöjä).

Ei tähän maahan saada ikinä vivahteikkaampaa elokuvakulttuuria, jos ei ole mahdollista kokeilla jotain uutta ja erilaista. Jos nyt meni penkin alle, tekijät varmaankin osaavat katsoa peiliin ilman ulkopuolisten kehotustakin.

Kaikkein ärsyttävintä on jos kriitikko ei kykene myöntämään muiden (edes itseään taitavampien kollegoidensa) oikeutta erilaiseen mielipiteeseen. Jälleen kerran olemme saaneet HB:lta kuulla että ne, jotka näkevät Likaisessa pommissa mitään hyvää, eivät ymmärrä mitä hyvä elokuva on, ja kuinka elokuvan absoluuttisesta kehnoudesta tällä kertaa ovat todisteena katsojaluvut (joita toisissa olosuhteissa kylläkin sopii pitää huonon elokuvan merkkeinä).

Maa ansaitsee elokuvakulttuurinsa tasoiset elokuvakriitikot.

HB:n kommentteja elokuvanteosta, työryhmistä tai tekniikasta on todella kiusallista lukea sillä näitä hommia duunikseni tekevänä voin valitettavasti todeta että Hannu ei tiedä näistä hommista paljoakaan. Joka sinänsä on aika traagista sillä hän kuitenkin kirjoittaa niistä…Kuvauspäivien puute toki usein näkyy laadussa mutta poikkeuksia on myös paljon…

Ei saisi, mutta kun ei malta ~(;^)~

Nimim. Kriisikon mielestä lause ”kritiikki on hyväksi” on väärä, kun se tulee minun suustani, mutta oikea, kun jonkun toisen. Okeeeeiiii…?

Mekus: olen jutellut näistä asioista ammattilaisten kanssa, itse en tietenkään ole elokuvantekijä. Olen ollut viimeksi 90-luvulla näkemässä ”sisältä päin”, miten kokonainen elokuva on syntynyt, joten tekniikat digitaalisuuden myötäkin ovat jonkin verran muuttuneet. Siksi olen haastatellut näyttelijöitä, ja esimerkiksi Pussikaljan 16-milliseksi (ja siitä ”digitalisoiduksi”) arvio erittäin kova kuvaaja-ammattilainen ensi-illan yhteydessä tekstariviestinä. (Harmillisen usein elokuvien tiedoista IMDbin sivuilla puuttuvat juuri kuvauspaikat ja technical specsit.)

Tässä nokittelussa nyt vain on se ongelma, että kaikki jotka jostain syystä olisivat kiinnostuneita siitä, kuka minä olen ja mitä minä kirjoitan, saavat sen selville, mutta Mekusin (Mekuksen) henkilöllisyydestä tai ”ammattilaisuudesta” ei kellään ole mitään takeita, niin kauan kuin se (ammattilaisuus) on niin salattava asia, ettei voi nimellään keskustella. Mutta se ei ole kerta-vielä-kiellon-päälle -kommenttini pointti.

Se on se, että sana on vapaa! Hyvä ihminen, kerro mikä on kotimaisen elokuvan tuotannoissa ja tekniikoissa pielessä ja mikä hyvin, kun kerran (väität että) tiedät, miten homma oikeasti menee. Jos et voi sanoa mitään hyvää, sano jotain mielenkiintoista äläkä marmata nurkista. Missä väitteeni menivät pieleen? Sen kertominen olisi reilua, mutta kiinnostavampaa toki se, mihin se raha sitten tuotannoissa kuluu, missä sitä rahaa ja aikaa pitäisi olla enemmän ja missä riittäisi vähempikin.

Mutta älä ainakaan vesitä sanomaasi kertaamalla keskeinen väitteeni ”kuvauspäivien puute toki usein näkyy laadussa”, kun senhän minä jo sanoin. Vaan selitä, miten ”puute” ei näkyisi laadussa.

Hyvä esimerkki pienen budj. elokuvasta oli Donnerin Kuulustelu. Se oli keskittynyt ja taitava. Ehkä kuitenkin hieman tv-teatterimainen? MItäpä siitä olisikaan tullut, jos sille olisi annettu vaikkapa epäonnistuneen Hella W:n budjetti (kun aihe niin läheltä liippasi).

Mutta nyt jätän tämän keskustelujänteen muille. Ja odotan Kallelta sitä luvattua, uutta Drive-alustusta!

Hannu Björkbacka, lopeta elokuvista kirjoittaminen. Lopeta se, heti. Ihan oikeasti.

Olet niin helvetin väärässä.