Miksi Get Out on niin kauhea, hauska ja ankara

Katson elokuvan varmasti ennen pitkää myös kolmannen kerran.

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Get Out on tarina afroamerikkalaisesta valokuvaajasta, joka lähtee tapaamaan valkoisen tyttöystävänsä vanhempia.

Juonesta en halua kertoa enempää. Get Out on kauhua, komediaa ja hävytön satiiri.

Sen voi katsoa puhtaasti kauhuna, jonka tarina ammentaa vallankäytöstä ja peloista. Vainoharhoilta vaikuttavat pahat aavistukset osoittautuvat absurdin kipeällä tavalla todeksi. Hengenheimolaisia ovat Roman Polanskin Rosemaryn painajainen, John Frankenheimerin Seconds ja ehkä myös Robin Hardyn Uhrijuhla eli The Wicker Man. Kyse on myös body horrorista David Cronenbergin tapaan, ja tätä yhteyttä alleviivaa edesmenneen hörhön videoviesti kuin suoraan Videodromesta. Enkä ihmettele, että Brian Yuznan ohjaama luokkaerokauhun kulttiklassikko Society on mainittu muutamissa Get Outin asiantuntevissa amerikkalaisarvioissa.

Se viittauspostimerkkeilystä. Get Out on rotu- ja yhteiskuntateemojen satiirina yhtä mehukas kuin kauhuelokuvana. Näitä teemoja karnevalisoidessaan se on asiaankuuluvan julkea. Hyväosaiset valkoiset voivat osoittautua yhtä ylilyödyn ilkeäntyhmiksi kuin jossain Chappelle’s Show’n sketsissä. Rohkeudesta kertovat myös tavat, joilla ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peele kehtaa käyttää stereotyyppejä tummaihoisten fyysisestä kyvykkyydestä ja seksuaalisuudesta, käännellä myyttejä ja korostaa niitä.

Toisenlaista rohkeutta on Peelen ratkaisu näyttää institutionalisoitunut rasismi myös sitä kautta, että tummaihoisetkin viranomaiset nauravat katketakseen tummaihoiselle miehelle, joka tulee kertomaan valkoisten salaliitosta.

Kauhu sallii jäljittelyn ja pastissin tekemisen paremmin kuin mikään muu elokuvan genre: tiettyjen kaavojen ja konventioiden odotetaan toistuvan lajityypin sisällä jopa orjallisesti. Jotkut kliseet ovat kliseitä, koska ne nyt vaan toimivat niin hyvin.

Peele osaa sijoittaa tuttua ja hyväksi havaittua aivan uudenlaiseen ja omalla tavallaan puhuttelevaan kontekstiin. Jo toukokuussa voi väittää, että Get Out on vuoden ehdottomasti kiinnostavimpia sekä todennäköisesti parhaita amerikkalaiselokuvia. Päällimmäisenä on oikein vetävä, yllättävä ja hauskoja yksityiskohtia viljelevä kauhuviihteen juonitaso, jonka alla värisee häiritsevä sanoma: kaikki ei ole lopulta hyvin, rasismi ei ole todellakaan ohi, hyväksikäyttöä on kaikkialla minne katsot. Tämä ei ole sovitteleva vaan provosoiva ja venettä keikuttava elokuva. Get Out ei levitä epäluottamusta, mutta saa piilotetusta ja tunnistettavasta epäluottamuksen tunteesta hirvittävän paljon tehoja.

Tuntuu, että nyky-Hollywoodissa perinteisemmällä draamalla ei ole lupaa olla näin kuohuttavaa. Kauhu sen sijaan voi ylittää rajoja.

Toisella katsomiskerralla kiinnitin myös yhä enemmän huomiota siihen, että Get Outin loppupuoli on filosofisella tasolla varsin ahdistava. Siinä sivutaan lohduttomasti kuolemanpelkoa ja kuolevaisuutta.

Get Out tulee tänään ensi-iltaan Suomessa. Katson sen varmasti ennen pitkää myös kolmannen kerran.